• Alnus incana (L.) Moench – harmaaleppä
• subsp. incana – etelänharmaaleppä
• var. incana – viherharmaaleppä
• var. argentata Norrl. – karjalanharmaaleppä
• Alnus Mill. – lepät
• Betulaceae – koivukasvit

Harmaalepästä kasvaa Suomessa kaksi alalajia, tässä kuvattava valtaosassa Suomea vallitseva nimialalaji, etelänharmaaleppä, subsp. incana ja Lapissa vallitseva alalaji, kuolanharmaaleppä, subsp. kolaënsis. Etelänharmaaleppä jakautuu kahteen muunnokseen, lehdiltään vähäkarvaisempaan viherharmaaleppään, var. incana ja runsaskarvaisempaan karjalanharmaaleppään, var. argentata.

Etelänharmaaleppä on ennen lehtien puhkeamista kukkiva, yksi- tai monirunkoinen ja latvukseltaan kartiomainen puu tai iso pensas, joka on noin 4-20 m korkea sekä kasvattaa tyvi- ja juurivesoja. Päähaarat ja oksat ovat yläviistot tai lähes vaakatasoiset. Runko, haarat ja oksat ovat läpikuultamattoman harmaat ja sileät. Nuoret oksat ja vuosikasvaimet ovat vihertävän tai ruskehtavan harmaat ja lyhytkarvaiset. Juuristo on runsashaarainen, ja siinä on pieniä, tappimaisia nystyröitä, joiden sisältämät Frankia-suvun bakteerit elävät symbioosissa puun kanssa ja sitovat ilmasta typpeä sen tarpeisiin. Rungon läpimitta on useimmiten noin 10-30 cm. Tunnetuilla paksuimmilla puilla se on 1,3 metrin korkeudella hieman yli 55 cm ja ympärysmitta noin 180 cm. Harmaaleppä on aluksi hyvin nopeakasvuinen, mutta paras kasvu taittuu jo 30-vuotiaana. Elinikä on tavallisesti noin 50-60 vuotta, mutta pisimmillään se voi olla noin 100 vuotta.

Lehtisilmut ovat perälliset, pitkulaiset tai munanmuotoiset, ruskeat ja alkukeväästä yleensä punertuvan ruskeat sekä noin 4-6 mm pitkät. Silmuissa on kaksi vastakkaista, koveraa, pyöreähköpäistä ja hyvin lyhytkarvaista suomua. Silmuperä on noin 1-4 mm pitkä. Lehdet ovat ruodilliset, korvakkeelliset ja oksissa kierteisesti. Lehtiruoti on noin 1-4 cm pitkä ja useimmiten lyhytkarvainen. Korvakkeet ovat suikeahkot, suippokärkiset, lyhytkarvaiset ja noin 8-13 mm pitkät sekä leveimmältä kohtaa noin 3-5 mm leveät ja varhain karisevat. Lehtilapa on useimmiten ehyt, soikeanpuikea tai lähes pyöreähkö, suippokärkinen ja tyveltään leveän kiilamainen tai pyöreähkö. Lehtilaita on selvästi ja usein aika syvästi toissahainen. Päähampaat ovat kookkaat, vinon kolmiomaiset ja teräväkärkiset. Niiden sivut ovat toiseen kertaan tiheästi pieni- ja terävähampaiset. Luonnossa esiintyy hyvin harvinaisena myös liuskalehtisiä muotoja. Lapa on päältä vihreä tai harmaanvihreä ja himmeä sekä alta vaaleamman vihreä tai sinivihreä ja korkosuoninen. Viherharmaalepän lehtilavan ylä- ja alapinta ovat harvahkosti karvaiset ja toisinaan iän myötä kaljuuntuvat. Karjalanharmaalepän lapa on tiheästi harmaan silkkikarvainen. Harmaalepän lehtilavan alapinnan suonihangoissa ei ole vaaleita karvatupsuja. Lehtilapa on tavallisesti noin 5,5-9 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 4-7 cm leveä. Taimilehdet voivat olla edellä mainittuja mittoja kookkaammatkin. Koska harmaalepän juuristo tuottaa kasvuun tarvittavan typen, puu ei vedä lehtivihreää takaisin varastoon. Niinpä lehtien syysväri on varistessakin vihreä.

Etelänharmaaleppä on tuulipölytteinen ja yksikotinen puu, joka kukkii maalis-toukokuussa. Kukinnot ovat yksineuvoisia eli hede- ja emikukat ovat eri kukinnoissa. Seuraavan vuoden kukinnot kehittyvät lähes valmiiksi jo edellisen vuoden syksyyn mennessä ja talvehtivat ilman silmujen suojaa. Hedekukinto on riippuva, lieriömäisen tasasoukka norkko. Norkkoja on samassa ryhmässä 2-5(-7). Ne ovat perälliset, kukintavaiheessa punaruskean ja keltaisen kirjavat, yleensä noin 30-60 mm pitkät ja noin 5-6 mm leveät. Norkkoperät ovat noin 2-15 mm pitkät ja tiheästi lyhytkarvaiset. Hedekukat ovat 3 kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa noin 1,5-2 mm pitkä ja noin 2-2,5 mm leveä, kilpimäinen suomu, joka koostuu viidestä tai kuudesta lomittaisesta ja yhdiskasvuisesta osasta tai liuskasta. Suomut peittävät kukat tiiviisti ennen kukintaa ja avautuvat kukintavaiheessa lähes tai aivan vaakatasoon mahdollistaen pölytyksen. Kukassa on ulospäin näkymätön, pieni ja 4-liuskainen kehä sekä 4 hedettä. Heteet ovat noin 1,5-2 mm pitkät, ja niiden pitkänpyöreät ponnet ovat keltaiset.

Emikukinto on kukintavaiheessa pitkulainen, jäykkä, hedekukintoja pienempi ja huomaamattomampi norkko. Norkkoja on samassa tertussa yleensä 2-5. Ne ovat perättömät tai lyhytperäiset, punasävyiset, noin 5-9 mm pitkät ja noin 2 mm leveät. Norkkoperä on noin 0-2 mm pitkä. Norkkoranka ja -perät ovat lyhytkarvaiset. Emikukat ovat 2 kukan parina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa leveänpuikea tai kärkiosastaan pyöreämuotoinen ja käpysuomua muistuttava suomu, joka vihertyy kukinnan loppua kohden. Suomut ovat kukintavaiheessa enintään noin 1 mm pitkät. Emikukka on kehätön, 2-luottinen ja sijaitsee sikiäimen kärjessä. Luotit ovat punaiset, rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät.

Eminorkko alkaa hedelmöityksen jälkeen paisua. Hedelmävaiheessa se on munamainen tai toisinaan lähes lieriömäinen, noin 10-17 mm pitkä ja noin 8-12 mm leveä sekä aluksi vihreä ja lopulta ruskean käpymäinen. ”Kävyt” ovat lähes tai aivan perättömiä muuten, mutta tertun kärjessä olevalla ”käpynorkolla” on usein enintään noin 5-6 mm pitkä perä. Suomut avautuvat kevättalvella ja vapauttavat pähkylät. Harittavasuomuiset, puutuneet ”kävyt” jäävät vielä puihin ja karisevat vasta kesän kuluessa. Pähkylät ovat lähinnä puikeat tai soikeat, litteät, vaaleanruskeat ja pinnaltaan pihkattomat sekä kooltaan noin 3-4,5 mm x 2-4 mm. Pähkylässä olevaa siementä kiertää kapea siipipalle, jonka osuus pähkylän kokonaismitoista on 0,5-1,5 mm.

Etelänharmaaleppä on Suomessa alkuperäinen, yleinen ja runsas etelästä päin Ahvenanmaata lukuun ottamatta Oulun Pohjanmaan ja Kainuun eliömaakuntiin saakka. Harvinaisempi se on Ahvenanmaalla ja pohjoisessa Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka sekä hyvin harvinainen Enontekiön Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnissa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, korvet, rannat, metsittyvät niityt, peltojen, niittyjen, ojien ja teitten laiteet sekä joutomaat ja asutuksen liepeet. Etelänharmaaleppä kasvaa muissa Pohjoismaissa Ruotsissa ja Norjassa. Tanskassa sitä esiintyy vain villiintyneenä tai tulokkaana.

Etelänharmaalepän kukinta etenee muiden läpi Suomen esiintyvien lajien tavoin asteittain etelästä pohjoiseen, jossa se päättyy vasta toukokuussa. Kevättalven lauhuus ja kevään tuloajankohdan vaihtelu eri vuosina vaikuttavat voimakkaasti pääkukinnan ajankohtaan myös samoilla kasvualueilla. Alla olevan kuvasarjan päivämäärät osoittavat kuinka Hämeenlinnassa samalla alueella kukinta oli täydessä käynnissä 2014 jo maaliskuun 9. päivänä, kun edellisinä vuosina 2012-2013 kukinta ajoittui jopa kahdeksan viikkoa myöhemmäksi, huhtikuun loppupuolelle.

Harmaaleppä on lajina luonnon monimuotoisuutta lisäävä ja ylläpitävä laji. Sen vihreinä maahan varisevat lehdet hajoavat nopeasti muhevaksi ja typpipitoisuutensa vuoksi maan ravinteita lisääväksi mullaksi. Lepistä hyötyviä kasvinsyöjälajeja, kuten perhosia, kovakuoriaisia, pistiäisiä ja punkkeja on yli 250 lajia. Kuolleista ja lahoavista lepistä hyötyvien lajien määrä on vielä suurempi, yli 400 lajia. Metsäkanalinnuista harmaaleppä on pyyn ”nimikkopuu”. Talvella norkot ja silmut ovat pyyn pääravintoa. Myös liito-oravalle leppien norkot ja silmut ovat tärkeää talviravintoa. Liito-oravien papanoiden kellertävä väri tulee norkkojen sisältämästä siitepölystä. Harmaaleppä on pioneerilaji ja sekametsien tärkeä osakas, joka lyhytikäisenä ja helposti lahoavana puuna tarjoaa pehmenevillä rungoillaan pesäpaikkoja ja ravintoa kaikille kolopesijöille. Kitkerät lehdet eivät maistu hirville ja muille nisäkkäille, mutta niitä kaluavat erityisen mielellään sinihohtoiset idänlehtikuoriaisen, Agelastica alni ja vihreähohtoisen lepänlehtikuoriaisen, Plagiosterna aenea aikuiset ja niiden kevään muninnasta kesällä kuoriutuvat toukat. Monina vuosina ne syövät alueittain laajempiakin lepiköitä harsomaisen ruskeiksi. Lehdistä jää lopulta jäljelle vain suoniranka ja vaihtelevasti ruskeaa ”reikäpitsiä”.

Etelänharmaaleppää käytetään nopeakasvuisuutensa vuoksi mm. taimikoiden suojuspuuna. Sen läsnäolo parantaa ravitsevan lehtikarikkeen muodossa myös muiden puulajien luontaista taimettumista. Sitä kasvatetaan jossain määrin myös käyttöpuuksi. Hyvällä kasvupaikalla se saavuttaa tukkipuun mittaluokan jopa 30 vuodessa. Puuaines on suorasyistä, hieman punertavaa, pehmeää ja haurasta sekä helposti työstettävää. Se on lisännyt suosiotaan mm. puusepän tuotteissa, sisustuspaneeleissa, saunanlauteissa ja koriste-esineissä sekä soittimissa. Tuoreena puu lahoaa helposti, mutta veden alla se kestää lahoamatta pitkään. Entisaikoina etelänharmaalepästä valmistettiinkin mm. vesiputkia, puukenkiä, lestejä, korkoja ja puolia sekä hattu- ja lasinvalmistusmuotteja. Purua ja lastuja käytetään lihan ja kalan savustukseen. Kuoresta voi valmistaa punaista, ruskeaa ja mustaa väriainetta luonnonvärjäykseen. Harmaaleppä soveltuu varsin hyvin myös polttopuuksi, ja sitä käytetään erityisesti sekahaloissa.

Lepät kasvavat enimmäkseen pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Käsitys lajien määrästä vaihtelee jonkin verran. Muutamissa lähteissä lajeja sanotaan olevan noin 30. Cataloque of Lifen (2025) mukaan lajeja on maailmanlaajuisesti 41, minkä lisäksi on 11 risteymäpohjaista lajia. Euro+Med Plantbasen (2025) mukaan Euroopassa on 8 alkuperäistä lajia, joista vain 3 on laaja-alaista. Näistä etelänharmaalepän luontainen kasvualue käsittää suurimman osan Euroopasta. Suomen toinen leppälaji, tervaleppä, A. glutinosa, on Euroopassa vieläkin laaja-alaisempi.

Harmaalepän pohjoiseen painottuva alalaji, kuolanharmaaleppä, on monirunkoinen pieni puu tai iso pensas, joka on yleensä enintään 4 m korkea. Sen kuori on kellertävän harmaa ja läpikuultava, kun se etelänharmaalepällä on läpikuultamattoman harmaa. Kuolanharmaalepän lehtilapa on pyöreä tai lyhyen suippokärkinen ja päältä hieman kiiltävä. Alalajien erottamista pohjoisessa toisinaan häiritsevät niiden välimuodot.

Tervalepän runko on rosokuorinen, kun se harmaalepällä on sileä. Nuoret oksanhaarat ja silmut ovat tahmeat, toisin kuin harmaalepällä. Tervalepän lehdet ovat tylppä- tai lanttokärkiset ja nuorena tahmeat. Harmaalepän lehdet eivät ole tahmeat, ja tervalepän kasvualueella vallitsevan etelänharmaalepän lehtilavan kärki on suippo sekä kuolanharmaalepällä pyöreä tai lyhyen suippo. Tervalepän ”käpytertun” kaikki ”kävyt” ovat perälliset, ja niiden perä on noin 10-20 mm pitkä. Harmaalepällä tertun kärjessä oleva ”käpy” on lyhytperäinen, ja muut ovat lähes tai aivan perättömiä. Harmaa- ja tervaleppä risteytyvät keskenään, ja pohjoisessa risteymä on jopa tervaleppää yleisempi. Etelämpänäkin risteymä on jokseenkin yleinen yhteisillä kasvupaikoilla. Risteymälle on annettu suomalaiseksi nimeksi hybridileppä ja sen toissijaisesti käytetty tieteellinen risteymänimi on A. xpubescens. Risteymän nuoret oksat ovat vaihtelevasti karvaisia. Lehtien alapinnalla suonihangoissa on karvatupsuja, ja suonet ovat karvaiset. ”Kävyt” ovat lyhytperäiset. Pohjois-Suomessa risteymä voi toisinaan muistuttaa aika paljon kuolanharmaaleppää.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle etelänharmaalepän esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle karjalanharmaalepän esiintymiskartalle Suomessa. Kartta on runsaussuhteiltaan vain suuntaa antava.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (Euro+Med Plantbase).

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaaleppä kukkii maalis-toukokuussa ennen lehtien puhkeamista. Kukinta etenee muiden läpi Suomen esiintyvien lajien tavoin asteittain etelästä pohjoiseen, jossa se päättyy vasta toukokuussa. Kevättalven lauhuus ja kevään tuloajankohdan vaihtelu eri vuosina vaikuttavat voimakkaasti pääkukinnan ajankohtaan myös samoilla kasvualueilla. Kuvanottovuonna täysi kukinta oli meneillään jo maaliskuun alkupäivinä. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Hirsimäki, Esikontien varren metsikkökaista, 9.3.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaaleppä on tuulipölytteinen ja yksikotinen puu, jonka kukinnot ovat yksineuvoisia eli hede- ja emikukat ovat eri kukinnoissa. Lehtisilmut ovat perälliset, pitkulaiset tai munanmuotoiset, ruskeat ja alkukeväästä yleensä punertuvan ruskeat sekä noin 4-6 mm pitkät. Silmuissa on kaksi vastakkaista, koveraa, pyöreähköpäistä ja hyvin lyhytkarvaista suomua. Silmuperä on noin 1-4 mm pitkä. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Tervaniemeen vievän Loimalahdentien loppupään varressa oleva niitty- ja pensaikkoalue, 22.4.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän eminorkot ovat pienet ja jäävät helposti huomaamatta. Niitä on samassa tertussa yleensä kahdesta viiteen. Ne ovat perättömät tai lyhytperäiset, punasävyiset, noin 5-9 mm pitkät ja noin 2 mm leveät. Norkkoperä on noin 0-2 mm pitkä. Emikukat ovat kahden kukan parina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa käpysuomua muistuttava suomu, joka on kukintavaiheessa enintään noin 1 mm pitkä. Emikukka on kehätön ja kaksiluottinen. Luotit ovat punaiset, rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät. Edelliseen kuvaan nähden kukinta-ajankohdan ero peräkkäisinä vuosina on peräti kahdeksan viikkoa samassa kaupungissa. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Tervaniemeen vievän Loimalahdentien loppupään varressa oleva niitty- ja pensaikkoalue, 28.4.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän parhaillaan kukkiessa edellisen vuoden kukintojen tulokset ovat puissa yhä näkyvillä. Edellisen kuvan kaltaisista, pienistä ja punaisista eminorkoista tulee lopulta harittavasuomuisia ”käpyjä”, jotka karistavat kapean siipipalteiset pähkylänsä keväthangille. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Tervaniemeen vievän Loimalahdentien loppupään varressa oleva niitty- ja pensaikkoalue, 28.4.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän lehdet ovat ruodilliset, korvakkeelliset ja oksissa kierteisesti. Lehtiruoti on noin 1-4 cm pitkä. Korvakkeet ovat suikeahkot, noin 8-13 mm pitkät ja yleensä varhain lakastuvat. Lehtilapa on useimmiten ehyt, soikeanpuikea tai lähes pyöreähkö, suippokärkinen ja tyveltään leveän kiilamainen tai pyöreähkö. Lehtilaita on selvästi ja usein aika syvästi toissahainen. Päähampaat ovat kookkaat, vinon kolmiomaiset ja teräväkärkiset. Niiden sivut ovat toiseen kertaan tiheästi pieni- ja terävähampaiset. Lehtilapa on vihreä tai harmaanvihreä ja himmeä sekä tavallisesti noin 5,5-9 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 4-7 cm leveä. EH, Valkeakoski, Lumikorpi, Kaatopaikantien varren metsä, 28.7.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän kahden muunnoksen selvimmät erot ovat lehdissä. Laajimmalle levinneellä päämuodolla, viherharmaalepällä, var. incana (edellinen kuva), lehtilavan ylä- ja alapinta ovat harvahkosti karvaiset ja toisinaan iän myötä kaljuuntuvat. Toisella muunnoksella, karjalanharmaalepällä, var. argentata (kuvassa), lapa on tiheästi harmaan silkkikarvainen. EH, Nokia, keskusta, Souranderintien ja Kerhokadun kulmauksessa, Laajanojan varressa oleva joutomaaniitty. 19.5.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän kitkerät lehdet eivät maistu hirville ja muille nisäkkäille, mutta niitä kaluaa mielellään yli 250 muuta lajia, pääasiassa perhosia, kovakuoriaisia, pistiäisiä ja punkkeja. Ylivoimaisesti merkittävimmät lehtituholaiset ovat sinihohtoinen idänlehtikuoriainen, Agelastica alni ja vihreähohtoinen lepänlehtikuoriainen, Plagiosterna aenea. Monina vuosina niiden aikuiset ja kevään muninnasta kesällä kuoriutuvat toukat syövät alueittain laajempiakin lepiköitä harsomaisen ruskeiksi. Lehdistä jää lopulta jäljelle vain suoniranka ja vaihtelevasti ruskeaa ”reikäpitsiä”. EH, Hämeenlinna, Voutila, Myllyoja, Louhentien varressa oleva harmaaleppämetsikkö, 7.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän katkottujen runkojen päät muuttuvat ilman ja valon vaikutuksesta näyttävän kellanpunaisiksi. Puuta käytetään nopeakasvuisuutensa vuoksi mm. taimikoiden suojuspuuna. Sen läsnäolo parantaa ravitsevan lehtikarikkeen muodossa myös muiden puulajien luontaista taimettumista. Sitä kasvatetaan jossain määrin myös käyttöpuuksi. Hyvällä kasvupaikalla se saavuttaa tukkipuun mittaluokan jopa 30 vuodessa. Puuaines soveltuu mm. puusepän tuotteisiin, sisustuspaneeleihin, saunanlauteisiin ja koriste-esineisiin sekä soittimiin. Entisaikoina etelänharmaalepästä valmistettiinkin mm. vesiputkia, puukenkiä, lestejä, korkoja ja puolia sekä hattu- ja lasinvalmistusmuotteja. Purua ja lastuja käytetään lihan ja kalan savustukseen. Harmaaleppä soveltuu varsin hyvin myös polttopuuksi, ja sitä käytetään erityisesti sekahaloissa. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Kuokkamaa, Ali-Raakkulantien ja Sammontien välisen kevytväylän laide, 18.9.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.

Alnus incana subsp. incana – etelänharmaalepän lehdet pysyvät puissa vihreinä varisemiseensa saakka. Sen ei tarvitse vetää muiden lehtipuiden tavoin lehtivihreää takaisin varastoon seuraavaa kasvukautta varten. Kasvuunsa tarvitseman typen puu saa juuristossaan symbioosissa asustavilta bakteereilta, jotka kykenevät sitomaan sen suoraan ilmasta. Etelänharmaaleppä on Suomessa alkuperäinen, yleinen ja runsas etelästä päin Ahvenanmaata lukuun ottamatta Oulun Pohjanmaan ja Kainuun eliömaakuntiin saakka. Harvinaisempi se on Ahvenanmaalla ja pohjoisessa Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka sekä hyvin harvinainen Enontekiön Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnissa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tuoreet ja lehtomaiset kangasmetsät, lehdot, korvet, rannat, metsittyvät niityt, peltojen, niittyjen, ojien ja teitten laiteet sekä joutomaat ja asutuksen liepeet. EH, Hämeenlinna, Voutila, Myllyoja, Louhentien varressa oleva harmaaleppämetsikkö, 4.10.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto