• Betula pendula Roth – rauduskoivu
• var. pendula – vihtakoivu, (etelänrauduskoivu)
• var. carelica – (Merckl.) Hämet-Ahti – visakoivu
• var. lapponica (Lindq.) Hämet-Ahti – lapinrauduskoivu sisältyy nykyisin muunnokseen var. pendula
• Betula L. – koivut
• Betulaceae – koivukasvit

Rauduskoivusta, Betula pendula, esiintyy Suomessa kaksi muunnosta, yleinen ja vallitseva nimimuunnos, vihtakoivu, aikaisemmalta nimeltään etelänrauduskoivu, var. pendula, ja harvinainen visakoivu, var. carelica. Aikaisemmin omana muunnoksenaan käsitelty pohjoinen lapinrauduskoivu, var. lapponica, on vuonna 2019 julkaistusta Suomen putkilokasvien luettelosta alkaen sisällytetty vihtakoivuun, var. pendula.

Rauduskoivu on lehtien puhjettua kukkiva, useimmiten suora- ja yksirunkoinen sekä yleensä noin 8-25(-30) m korkea puu. Päähaarat ovat yläviistot, mutta uloimmat oksat riippuvat. Tähän ominaisuuteen viittaa myös lajin tieteellinen nimi pendula. Avoimilla paikoilla kasvavia, tuuhean lehteviä puita, joiden pitkät, riippuvat oksat yltävät maarajaan saakka, kutsutaan riippakoivuiksi. Riippakoivulle on annettu oma tieteellinen muotonimikin, f. tristis. Tiheämmässä metsässä kasvaessaan puut ovat yleensä hoikkarunkoisempia ja vain varren yläosa on oksainen. Runko, haarat ja paksummat oksat ovat pinnaltaan valkotuohiset. Nuoret oksat ovat punaruskeat, kiiltävät ja hilseilevät, ja vuosikasvaimet ovat lisäksi kaljut ja hartsinystyiset. Rungon alaosa muuttuu iän myötä tummaksi ja syväuurteisen rosokaarnaiseksi. Nimimuunnoksen, vihtakoivun, elinvoimaisen yksilön runko on yleisilmeeltään tasalevyinen, muhkuraton ja tyviosan yläpuolelta sileätuohinen. Visakoivun runko puolestaan on muhkurainen, harjuinen tai juomuinen. Visakoivut ovat monesti myös monirunkoisia, vihtakoivua useammin mutkaisia ja keskimäärin matalampia. Rauduskoivun rungon läpimitta on nuoruusvaiheen ohittaneella puuyksilöllä useimmiten noin 20-40 cm, mutta voi iäkkäällä yksilöllä olla jopa 70-100 cm, jolloin ympärysmitta on noin 200-300 cm. Koivun elinikä on tavallisesti noin 100-150 vuotta. Vanhimmalla tunnetulla Suomen rauduskoivulla on ikää yli 300 vuotta. Pisin tiedossa oleva elävä puu on 38,5 m korkea, ja paksuin tiedetty rauduskoivu on ympärysmitaltaan 520 cm.

Silmut ovat perättömät, pitkulaiset, suippokärkiset ja ruskeat sekä noin 2-3 mm pitkät. Lehdet ovat ruodilliset, korvakkeelliset ja oksissa kierteisesti. Lehtiruoti on täysikasvuisena noin 15-25 mm pitkä ja kalju. Korvakkeet ovat kapeat, teräväksi kärjeksi suippenevat, noin 4-5 mm pitkät ja noin 1 mm leveät sekä varhain karisevat. Lehtilapa on useimmiten ehyt, kolmiomainen tai vinoneliömäinen, pitkäsuippuisen teräväkärkinen ja tyveltään leveän kiilamainen tai lähes suora. Lehtilaita on toistamiseen sahalaitainen. Rauduskoivusta on löydetty harvinaisia liuskalehtisiä muotoja, joista suomalaista kantaa ovat pirkkalankoivu, f. bircalensis ja loimaankoivu, f. crispa. Muotojen suomalaiset nimet kertovat niiden alkuperäiset löytöpaikat. Luonnossa liuskalehtiset koivut ovat äärettömän harvinaisia, mutta niistä on tullut aika suosittuja puutarha- ja puistopuita. Rauduskoivun lehtilapa on kalju, päältä vihreä, alta vaalean- tai harmaanvihreä ja tavallisesti noin 4-7 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 3-5,5 cm leveä. Lehtien syysväri on keltainen.

Rauduskoivu on tuulipölytteinen ja yksikotinen puu, joka kukkii touko-kesäkuussa. Kukinnot ovat yksineuvoisia eli hede- ja emikukat ovat eri kukinnoissa. Hedekukinto on riippuva, lieriömäisen tasasoukka norkko, joka kehittyy nuoriin oksanhaaroihin jo edeltävän kesän loppupuolella. Norkot ovat yksittäin tai niitä on yleensä kaksi tai kolme samassa ryhmässä. Ne ovat perättömät, kukintavaiheessa keltaiset tai kellanruskeat, yleensä noin 30-70 mm pitkät ja noin 6-7 mm leveät. Hedekukat ovat 3 kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa 3 lomittaista, erillistä norkkosuomua, joista keskimmäinen on lähinnä pyöreämuotoisen vastapuikea, suippokärkinen, kapeatyvinen ja noin 3 mm pitkä sekä leveimmältä kohtaa noin 2 mm leveä. Sen reunan alla molemmilla puolilla on yksi vastapuikea suomu, joka on lähes samanmittainen mutta kapeampi. Suomut peittävät kukat tiiviisti ennen kukintaa ja avautuvat kukintavaiheessa lähes tai aivan vaakatasoon mahdollistaen pölytyksen. Kukintoviuhkon tyvellä on 2 soikeahkoa, pientä esilehteä. Kukassa on niin olemattoman vähäinen kehä, että joissakin kasvioppaissa sen sanotaan puuttuvan. Kukat ovat 2-heteisiä. Heteet ovat noin 1,5-2 mm pitkät, ja niiden pitkänpyöreät ponnet ovat keltaiset. Kukintojen määrä vaihtelee eri vuosina. Isossa koivussa voi olla jopa 10 000 hedenorkkoa, ja jo yksi niistä saattaa tuottaa viisi miljoonaa siitepölyhiukkasta. Siitepöly kulkeutuu ilmavirtojen mukana jopa satoja kilometrejä ja aiheuttaa monille ihmisille allergisia reaktioita.

Emikukinto on hedekukintoja huomaamattomampi, yksittäinen, perällinen ja vihreä norkko, joka on kukintavaiheessa pysty, lieriömäisen tasasoukka, noin 10-20 mm pitkä ja noin 1,5-2 mm leveä. Norkkoperä on noin 4-7 mm pitkä. Emikukat ovat 3 kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa 3 tyviosastaan yhdiskasvuista norkkosuomua, jotka ovat kukintavaiheessa suippopäiset, vihreät ja enintään noin 0,5 mm pitkät. Kukintoviuhkon tyvellä on hedekukkien tavoin 2 soikeahkoa, pientä esilehteä. Emikukka on kehätön, 2-luottinen ja sijaitsee sikiäimen kärjessä. Luotit ovat punaiset, rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät.

Eminorkko alkaa hedelmöityksen jälkeen paisua. Hedelmävaiheessa se on riippuva, tavallisesti noin 15-35 mm pitkä ja noin 7-10 mm leveä sekä aluksi vihreä ja lopulta ruskea. Perä on tässä vaiheessa noin 10-15 mm pitkä. Norkko hajoaa kesän lopulla sadoiksi pähkylöiksi ja suomuiksi. Yhdiskasvuiset suomut ovat kasvaneet ja kehittyneet muistuttaen heraldista liljaa tai ristiä. Ne ovat noin 3,5-4,5 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm leveät. Pähkylät ovat pientä, lentävää hyönteistä muistuttavan 2-siipiset, noin 2-2,5 mm pitkät ja noin 3,5-4 mm leveät. Läpikuultavien, pyöreähköjen siipien keskellä oleva siemen on soikeahko, ruskea, noin 1,5 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Sen kärjessä säilyvät ainakin aluksi emin luotit kuin pikkuhyönteisen tuntosarvet.

Rauduskoivu on Suomessa alkuperäinen, yleinen ja runsas etelästä päin Koillismaan, Perä-Pohjanmaan ja Kittilän Lapin eliömaakuntiin saakka. Sompion Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnissa se on harvinainen. Enontekiön Lapissa rauduskoivun esiintyminen on epävarmaa, ja parhaimmillaankin se on siellä erittäin harvinainen. Rauduskoivun muunnosta, visakoivua, esiintyy harvinaisena eteläisessä Suomessa Ahvenanmaata lukuun ottamatta Varsinais-Suomen ja Satakunnan eliömaakunnista Pohjois-Karjalan eliömaakuntaan ulottuvalla vyöhykkeellä sekä Keski-Pohjanmaan ja Oulun Pohjanmaan eliömaakunnissa, vaikka viimemainituista ei olekaan havaintoja Kasviatlaksessa. Laji on tärkeä metsätaloudelle, ja sitä kaadetaan, hyödynnetään sekä istutetaan laajasti. Näin ollen metsien koivikot voivat nykyisin olla yhä useammin istutusperäisiä. Toki myös luontaista siemennystä käytetään, eikä mm. harvennusten vuoksi useinkaan voi olla varma, kummasta koivikon syntytavasta on kysymys. Rauduskoivu on myös suosittu piha-, kujanne- ja puistopuu. Luonnon kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat ja tuoreet kangasmetsät, harjut sekä kalliot ja toisinaan myös ojitetut suot. Laji kasvaa myös mm. peltojen, teiden ja asutuksen laiteilla. Rauduskoivu on valittu Suomen kansallispuuksi. Se on Suomen neljänneksi yleisin puulaji. Yleisin on metsämänty, Pinus sylvestris, toiseksi yleisin metsäkuusi, Picea abies ja kolmanneksi yleisin hieskoivu, P. pubescens. Rauduskoivu kasvaa muissa Pohjoismaissa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Rauduskoivun luontainen levinneisyysalue on Euraasiassa. Se oli ensimmäisiä pioneeripuita, joka saapui nykyiseen Suomeen jääkauden jälkeen. Se pystyi nopeasti leviämään vapautuneille, tyhjille alueille suuren siementuotantonsa avulla. Vähän samanlainen mutta huomattavasti rajoitetumpi tyhjän tilan valtaus tapahtui kaskikulttuurin tyhjentämillä metsäalueilla, jotka viljelykäytön jälkeen kylväytyivät nopeasti heleiksi koivikoiksi. Rauduskoivu menestyy hyvin myös sekametsissä havupuiden kanssa ja tuo niihin lisää valoisuutta. Sen juuristo on voimakas, laajalle ja myös syvälle ulottuva, kun taas havupuiden juuristot ovat pinnallisempia. Vuosittain varisevat koivunlehdet, kuten muidenkin lehtipuiden lehdet, parantavat kasvupohjaa ja rikastavat metsän lajistoa. On laskettu, että koivujen lehtiä ja silmuja syö yli 500 eläinlajia hirvistä hyönteisiin saakka.

Koivua on käytetty hyödyksi varmasti niin kauan kuin ihmisasutusta on Suomessa ollut. Polttopuuna se on ollut ja on edelleen arvostetuin suurimman lämpömääränsä vuoksi. Tuohesta valmistettiin punomalla ja kiertämällä monenlaisia käyttöesineitä, kuten vakkoja, kontteja, koreja, vasuja eli roveita, kenkävirsuja ja paimentorvia. Tuohta käytettiin myös eristeenä rakennuksissa. Siitä tehtiin lisäksi koivutervaa eli tököttiä. Tuohen alla olevasta jälsikerroksesta valmistettiin pula-aikana hätäravintoa pettuleivän tavoin. Keväällä juoksutettava koivun mahla on edelleenkin käytetty makeahko juoma. Vanhasta käytöstä voisi mainita vielä potaskan, jota 1700-1800 -luvuilla poltettiin koivusta. Potaskaa käytettiin lasinvalmistuksessa, värjäyksessä ja puhdistusaineena. Metsäteollisuudessa koivun asema on vaihdellut lähes rikkapuusta arvomateriaaliin. Koivu on tiivis, lyhytkuituinen, puuainekseltaan vaalea, kova ja taipuisa mutta helposti lahoava. Tärkeimpiä käyttökohteita ovat vaneri, parketti ja huonekalut sekä sellun ja paperin valmistus. Visakoivun koristeellisen kirjava puuaines on haluttua ja hyvin arvokasta. Se on ainoa puulaji, josta maksetaan Suomessa kilohinnan mukaan. Koivulle on löytynyt myös uusia käyttökohteita, joista yksi merkittävimmistä on ksylitoli eli koivusokeri, jota käytetään vähäkalorisena makeutusaineena esimerkiksi purukumeissa ja pastilleissa sekä kosteudensäilyttäjänä mm. hammastahnoissa. Koivunlehdistä valmistetaan yrttiteetä ja nuoret lehdet sekä hiirenkorvat soveltuvat syötäviksi sellaisenaan tai keitettyinä. Lehtevistä oksista tehdyt saunavastat eli -vihdat ovat nykyäänkin kaikille tuttua saunaperinnettä. Niitä kuivataan tai pakastetaan myös talven varalle.

Koivut kasvavat pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Käsitys lajien määrästä on vaihdellut ja ilmeisesti vaihtelee edelleenkin suuresti. Vähimmillään lajeja sanotaan olevan 40-50 ja enimmillään jopa noin 120. Cataloque of Lifen (2025) mukaan lajeja on maailmanlaajuisesti 63, minkä lisäksi on 27 risteymäpohjaista lajia. Euro+Med Plantbasen (2025) mukaan Euroopassa on 11 alkuperäistä lajia, joista vain 3 on laaja-alaista. Nämä kolme lajia muodostavat myös Suomen luontaisen koivulajiston. Rauduskoivun kaltainen puu on hieskoivu, joka on koko maan kattava laji. Kolmas laji on vaivaiskoivu, B. nana, joka on pieni- ja pyöreälehtinen sekä matala pensas tai varpu. Senkin esiintymisalue on maanlaajuinen Ahvenanmaata ja lounaisrannikkoa lukuun ottamatta. Hieskoivu jakautuu kahteen alalajiin, metsähieskoivuun, subsp. pubescens ja tunturikoivuun, subsp. czerepanovii. Tunturikoivu on moni- ja mutkarunkoinen sekä noin 2-8 m korkea, hyvin omannäköisensä koivutaksoni. Sen sijaan metsähieskoivua ei nimensä mukaisessa ympäristössä kauempaa rauduskoivusta juuri erota. Lähtökohtaisesti se kasvaa kosteammilla tai märemmillä alueilla, kuten lehdoissa, korvissa, rannoilla ja soilla mutta yhtä hyvin myös tuoreissa kangasmetsissä sekä peltojen ja teiden reunamilla. Avoimilla paikoilla sekin voi toisinaan ikääntyessään kasvaa uloimmilta osiltaan enemmän tai vähemmän riippaoksaiseksi. Hieskoivun rungon tyvikaarna ei ole rauduskoivun tavoin tumma, paksu eikä halkeileva. Tuohi on usein kellertävää tai punertavaa. Vuosikasvaimet ovat karvaiset ja nystyttömät, kun ne rauduskoivulla ovat kaljut ja nystyiset. Myös lehdet toimivat hyvin lajijakajina. Hieskoivun lehdet ovat puikeat, lyhytsuippuiset ja laidoiltaan kertaalleen sahalaitaiset, kun ne rauduskoivulla ovat kolmiomaiset tai vinoneliömäiset, pitkäsuippuiset ja toissahaiset. Rauduskoivun ja hieskoivun tunnistamista voivat joskus häiritä niiden väliset, harvinaiset risteymät. Risteymälle on annettu suomalaiseksi nimeksi hybridikoivu, ja sen toissijaisena, tieteellisenä risteymänimenä on B. xaurata. Rauduskoivu risteytyy myös vaivaiskoivun kanssa, ja risteymiä on lajien koko yhteisellä esiintymisalueella, mutta ne ovat melko harvinaisia. Risteymälle on annettu toissijainen risteymänimi, B. xbottnica. Risteymä on tavallisesti noin 1-4 m korkea pensas. Lehtilapa on 1-3 cm pitkä, pyöreähkö, paksuhko ja kalju sekä usein ainakin osittain toistamiseen sahalaitainen. Lehtien syysväri on punakeltainen.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle rauduskoivun esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle visakoivun esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (Euro+Med Plantbase).

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Betula pendula – rauduskoivuista tulee tiheämmässä metsässä kasvaessaan yleensä hoikkarunkoisempia ja vain varren yläosa on oksainen. EH, Hämeenlinna, Vuorentaka, Kuralan länsipuolinen ja Vähä-Tertin tilan lounaispuolinen koivikkoalue, 22.5.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivu on tuulipölytteinen, ja se kukkii lehtien puhjettua. Myös nuoret puut yleensä kukkivat. Kukintojen määrä vaihtelee eri vuosina. Isossa koivussa voi hyvänä vuonna olla jopa 10 000 hedenorkkoa. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Hirsimäki, Hirsimäenkadun varren metsikön reuna, 22.5.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun hedekukat ovat kolmen kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa kolme lomittaista, erillistä norkkosuomua, joista keskimmäinen on lähinnä pyöreämuotoisen vastapuikea, suippokärkinen, kapeatyvinen ja noin 3 mm pitkä sekä leveimmältä kohtaa noin 2 mm leveä. Sen reunan alla molemmilla puolilla on yksi vastapuikea suomu, joka on lähes samanmittainen mutta kapeampi. Suomut peittävät kukat tiiviisti ennen kukintaa ja avautuvat kukintavaiheessa lähes tai aivan vaakatasoon mahdollistaen pölytyksen. Kukat ovat kaksiheteisiä. Heteet ovat noin 1,5-2 mm pitkät, ja niiden pitkänpyöreät ponnet ovat keltaiset. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Alajärvi, rantapuusto Tervaniemen uimarannan kohdalla, 11.5.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun emikukinto on hedekukintoja huomaamattomampi, yksittäinen, perällinen ja vihreä norkko, joka on kukintavaiheessa pysty, lieriömäisen tasasoukka, noin 10-20 mm pitkä ja noin 1,5-2 mm leveä. Norkkoperä on noin 4-7 mm pitkä. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Alajärvi, rantapuusto Tervaniemen uimarannan kohdalla, 11.5.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun emikukat ovat hedekukkien tavoin kolmen kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa kolme tyviosastaan yhdiskasvuista norkkosuomua, jotka ovat kukintavaiheessa suippopäiset, vihreät ja enintään noin 0,5 mm pitkät. Emikukka on kehätön ja kaksiluottinen. Luotit ovat punaiset, rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät. Kuvassa ne ovat juuri ja juuri näkyvissä norkon oikeassa reunassa. Kuvassa näkyy myös nuoren oksan punaruskea ja hilseilevä pinta. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Alajärvi, rantapuusto Tervaniemen uimarannan kohdalla, 11.5.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun eminorkko alkaa hedelmöityksen jälkeen paisua. Hedelmävaiheessa se on riippuva, tavallisesti noin 15-35 mm pitkä ja noin 7-10 mm leveä sekä aluksi vihreä ja lopulta ruskea. Perä on tässä vaiheessa noin 10-15 mm pitkä. EH, Hämeenlinna, Voutila, Myllyoja, asutuksen välissä oleva rakentamaton, niittypohjainen kaista, 8.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun eminorkko hajoaa kesän lopulla sadoiksi pähkylöiksi ja suomuiksi. Yhdiskasvuiset suomut ovat kasvaneet ja kehittyneet muistuttaen heraldista liljaa tai ristiä. Ne ovat noin 3,5-4,5 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm leveät. Pähkylät ovat pientä, lentävää hyönteistä muistuttavan kaksisiipiset, noin 2-2,5 mm pitkät ja noin 3,5-4 mm leveät. Läpikuultavien, pyöreähköjen siipien keskellä oleva siemen on soikeahko, ruskea, noin 1,5 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Sen kärjessä säilyvät ainakin aluksi emin luotit kuin pikkuhyönteisen tuntosarvet. EH, Hämeenlinna, Voutila, Myllyoja, asutuksen välissä oleva rakentamaton, niittypohjainen kaista, 7.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivun seuraavan kevään hedenorkot kehittyvät jo edellisen vuoden loppukesän aikana, jotta lepokautensa vasta vähän aikaisemmin päättäneen puun kukinta olisi mahdollinen. EH, Hämeenlinna, Voutila, Myllyoja, asutuksen välissä oleva rakentamaton, niittypohjainen kaista, 8.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula var. carelica – visakoivun runko on muhkurainen, harjuinen tai juomuinen. Visakoivut ovat monesti myös monirunkoisia, rauduskoivun päämuunnosta, vihtakoivua useammin mutkaisia ja keskimäärin matalampia. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Alajärvi, Tervaniemen etelärannan Saunalahti, metsärinteen tyvi lähellä rantaa, 2.10.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.

Betula pendula – rauduskoivu on Suomessa alkuperäinen, yleinen ja runsas etelästä päin Koillismaan, Perä-Pohjanmaan ja Kittilän Lapin eliömaakuntiin saakka. Sompion Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnissa se on harvinainen. Enontekiön Lapissa rauduskoivun esiintyminen on epävarmaa, ja parhaimmillaankin se on siellä erittäin harvinainen. Luonnon kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat ja tuoreet kangasmetsät, harjut sekä kalliot ja toisinaan myös ojitetut suot. Laji kasvaa myös mm. peltojen, teiden ja asutuksen laiteilla. Monilla kasvupaikoillaan, myös metsissä, se voi olla istutusperäinen, eikä ole usein helppoa nähdä. onko kyse luontaisesti levinneistä vai istutetuista puista. Rauduskoivu on valittu Suomen kansallispuuksi EH, Hattula, Metsänkylä, Vanajaveden Metsänkylänlahden rannan peltoalueen koillispuolinen metsikköalue, 8.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto