- Betula pubescens Ehrh. – hieskoivu
- subsp. pubescens – metsähieskoivu
- Betula L. – koivut
- Betulaceae – koivukasvit
Hieskoivusta, Betula pubescens, esiintyy Suomessa kaksi alalajia, yleinen ja vallitseva nimialalaji, metsähieskoivu, subsp. pubescens ja pohjoisimpaan Suomeen rajoittuva sekä Tunturi-Lapissa vallitseva alalaji, tunturikoivu, subsp. czerepanovii.
Tässä esiteltävä metsähieskoivu on lehtien puhjettua kukkiva, tavallisesti suorarunkoinen ja yksi- tai monirunkoinen sekä yleensä noin 8-20(-25) m korkea puu, joka kasvattaa aika usein tyvivesoja. Päähaarat ja oksat ovat yläviistot tai lähes vaakatasoiset muuten, mutta uloimpien oksien kärkiosat voivat kookkailla ja vanhemmilla yksilöillä olla riippuvat. Avoimilla, kuivemmilla paikoilla puut kasvavat kookkaiksi, paksurunkoisiksi ja alas asti tuuhean lehteviksi. Tiheämmässä metsässä kasvaessaan hieskoivut ovat yleensä hoikkarunkoisempia ja vain varren yläosa on oksainen. Märillä paikoilla puut jäävät usein pieniksi ja kituliaiksikin. Runko, haarat ja paksummat oksat ovat pinnaltaan vaaleatuohiset. Nuoret oksat ovat ruskeat tai punaruskeat ja jossain määrin hilseilevät. Vuosikasvaimet ovat lisäksi nukkakarvaiset ja nystyttömät. Rungon alaosa ei yleensä muutu iän myötä tummaksi ja syväuurteisen rosokaarnaiseksi vaan pysyy tuohisena ja vaaleahkona, kellertävänä tai punertavana. Vanhoilla puilla tyvikaarnaisuutta voi olla jonkin verran. Rungon läpimitta on nuoruusvaiheen ohittaneella puuyksilöllä useimmiten noin 20-40 cm, mutta voi iäkkäällä yksilöllä olla jopa 70-90 cm, jolloin ympärysmitta on noin 200-280 cm. Metsähieskoivun elinikä on tavallisesti noin 100-130 vuotta, mutta se voi sopivalla kasvupaikalla olla hyvinkin 200 vuotta.
Silmut ovat perättömät, pitkulaiset, monisuomuiset ja suippokärkiset. Ne ovat aluksi ruskeat, ennen avautumistaan vihertyvät, paisuvat ja tahmeat sekä noin 2-5 mm pitkät. Lehdet ovat ruodilliset, korvakkeelliset ja oksissa kierteisesti. Lehtiruoti on täysikasvuisena noin 10-15 mm pitkä, usein punertava ja kalju. Korvakkeet ovat kapeat, teräväksi kärjeksi suippenevat, noin 4-5 mm pitkät ja noin 1 mm leveät sekä varhain karisevat. Lehtilapa on ehyt, puikea tai leveänsoikeahko, kärjestään lyhytsuippuinen ja tyveltään leveän kiilamainen tai pyöreähkö. Lehtilaita on kertaalleen sahalaitainen tai joskus heikosti toissahainen. Lapa on ohuehko, päältä kalju ja vihreä sekä alta vaaleampi ja kalju tai lyhytkarvainen. Se on tavallisesti noin 3,5-7 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 3-5,5 cm leveä. Lehtien syysväri on keltainen. Metsähieskoivulla on lisäksi luonnossa hyvin harvinainen punalehtinen muoto, jonka muotonimi on f rubra.
Metsähieskoivu on tuulipölytteinen ja yksikotinen puu, joka kukkii touko-kesäkuussa. Kukinnot ovat yksineuvoisia eli hede- ja emikukat ovat eri kukinnoissa. Hedekukinto on riippuva, lieriömäisen tasasoukka norkko, joka kehittyy nuoriin oksanhaaroihin jo edeltävän kesän loppupuolella. Norkot ovat yksittäin tai niitä on yleensä kaksi tai kolme samassa ryhmässä. Ne ovat perättömät, kukintavaiheessa keltaiset tai kellanruskeat, yleensä noin 30-70 mm pitkät ja noin 6-7 mm leveät. Hedekukat ovat 3 kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa 3 lomittaista, erillistä norkkosuomua, joista keskimmäinen on lähinnä pyöreämuotoisen vastapuikea, suippokärkinen, kapeatyvinen ja noin 3 mm pitkä sekä leveimmältä kohtaa noin 2 mm leveä. Sen reunan alla molemmilla puolilla on yksi vastapuikea suomu, joka on lähes samanmittainen mutta kapeampi. Suomut peittävät kukat tiiviisti ennen kukintaa ja avautuvat kukintavaiheessa lähes tai aivan vaakatasoon mahdollistaen pölytyksen. Kukintoviuhkon tyvellä on 2 soikeahkoa, pientä esilehteä. Kukassa on niin olemattoman vähäinen kehä, että joissakin kasvioppaissa sen sanotaan puuttuvan. Kukat ovat 2-heteisiä. Heteet ovat noin 1,5-2 mm pitkät, ja niiden pitkänpyöreät ponnet ovat keltaiset. Kukintojen määrä vaihtelee eri vuosina. Jo yhdessä norkossa saattaa olla viisi miljoonaa siitepölyhiukkasta. Siitepöly kulkeutuu ilmavirtojen mukana jopa satoja kilometrejä ja aiheuttaa monille ihmisille allergisia reaktioita.
Emikukinto on hedekukintoja huomaamattomampi, yksittäinen, perällinen ja vihreä norkko, joka on kukintavaiheessa pysty, lieriömäisen tasasoukka, noin 10-20 mm pitkä ja noin 1,5-2 mm leveä. Norkkoperä on noin 4-7 mm pitkä. Emikukat ovat 3 kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa 3 tyviosastaan yhdiskasvuista norkkosuomua, jotka ovat kukintavaiheessa suippopäiset, vihreät ja enintään noin 0,5 mm pitkät. Kukintoviuhkon tyvellä on hedekukkien tavoin 2 soikeahkoa, pientä esilehteä. Emikukka on kehätön, 2-luottinen ja sijaitsee sikiäimen kärjessä. Luotit ovat punaiset, rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät.
Eminorkko alkaa hedelmöityksen jälkeen paisua. Hedelmävaiheessa se on riippuva, tavallisesti noin 15-35 mm pitkä ja noin 7-10 mm leveä sekä aluksi vihreä ja lopulta ruskeasävyinen. Perä on tässä vaiheessa noin 10-15 mm pitkä. Norkko hajoaa kesän lopulla sadoiksi pähkylöiksi ja suomuiksi. Yhdiskasvuiset suomut ovat kasvaneet ja kehittyneet muistuttaen heraldista liljaa tai ristiä. Ne ovat noin 3,5-4,5 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm leveät. Pähkylät ovat pientä, lentävää hyönteistä muistuttavan 2-siipiset, noin 2-2,5 mm pitkät ja noin 3,5-4 mm leveät. Läpikuultavien, pyöreähköjen siipien keskellä oleva siemen on soikeahko, kellanruskea tai ruskea, noin 1,5 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Sen kärjessä säilyvät ainakin aluksi emin luotit kuin pikkuhyönteisen tuntosarvet.
Metsähieskoivu on Suomessa alkuperäinen, yleinen ja runsas etelästä päin Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka sekä harvinainen Enontekiön Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnissa. Laji on tärkeähkö metsätaloudelle, ja sitä kaadetaan, hyödynnetään sekä istutetaankin laajasti, vaikka se jääkin arvostuksessa läheisen ja lähes yhtä laaja-alaisen sisarlajinsa, rauduskoivun, B. pendula, varjoon. Metsien koivikot voivat nykyisin olla yhä useammin istutusperäisiä. Toki myös luontaista siemennystä käytetään, eikä mm. harvennusten vuoksi useinkaan voi olla varma, kummasta koivikon syntytavasta on kysymys. Metsähieskoivua ja sen punalehtistä muotoa käytetään jossain määrin myös piha- ja puistopuuna. Luonnon kasvupaikkoina ovat lähinnä tuoreet kangasmetsät, lehdot, korvet, nevat, koivuletot, ojitetut suot, rannat ja mm. peltojen, teiden ja asutuksen laiteet. Hieskoivu on Suomen kolmanneksi yleisin puulaji ja neljänneksi jäävää rauduskoivua yleisempi. Yleisin on metsämänty, Pinus sylvestris ja toiseksi yleisin metsäkuusi, Picea abies. Metsähieskoivu kasvaa muissa Pohjoismaissa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Metsähieskoivun luontainen levinneisyysalue on Euraasiassa. Hieskoivu oli ensimmäisiä pioneeripuita, joka saapui nykyiseen Suomeen jääkauden jälkeen jonkin verran ennen rauduskoivua. Se pystyi nopeasti leviämään vapautuneille, tyhjille alueille suuren siementuotantonsa avulla. Metsähieskoivu sopeutuu rauduskoivua ja monia muita puita paremmin haasteellisille kasvupaikoille. Se tulee toimeen soilla ja märissä rantametsissä sekä tiukkasavisilla mailla. Metsähieskoivun juuristo toimii vetisessäkin massa, jossa rauduskoivun juuristo tukahtuu. Erilaisten kääpäsienten lisäksi koivulla ja erityisesti metsähieskoivulla loisii tuulenpesäsieni, jota myös koivuntuulenpesäksi kutsutaan, Taphrina betulina. Se on kotelosieni, jolta puuttuu kokonaan itiöemä. Sienirihmasto kasvaa puun solujen väleissä saaden puun tuottamaan kauempaa katsoen harakanpesämäisiä oksasykkyröitä, joiden läpimitta vaihtelee noin kymmenestä sentistä metriin. Tuulenpesät eivät juurikaan vaikuta puun kasvuun.
Koivua on käytetty hyödyksi varmasti niin kauan kuin ihmisasutusta on Suomessa ollut. Polttopuuna se on ollut ja on edelleen arvostetuin suurimman lämpömääränsä vuoksi. Niin raudus- kuin metsähieskoivunkin tuohesta valmistettiin punomalla ja kiertämällä monenlaisia käyttöesineitä, kuten vakkoja, kontteja, koreja, vasuja eli roveita, kenkävirsuja ja paimentorvia. Tuohta käytettiin myös eristeenä rakennuksissa. Siitä tehtiin lisäksi koivutervaa eli tököttiä. Tuohen alla olevasta jälsikerroksesta valmistettiin pula-aikana hätäravintoa pettuleivän tavoin. Keväällä juoksutettava koivun mahla on edelleenkin käytetty makeahko juoma. Vanhasta käytöstä voisi mainita vielä potaskan, jota 1700-1800 -luvuilla poltettiin koivusta. Potaskaa käytettiin lasinvalmistuksessa, värjäyksessä ja puhdistusaineena. Metsäteollisuudessa koivun asema on vaihdellut lähes rikkapuusta arvomateriaaliin. Koivu on tiivis, lyhytkuituinen, puuainekseltaan vaalea, kova ja taipuisa mutta helposti lahoava. Tärkeimpiä käyttökohteita ovat vaneri, parketti ja huonekalut sekä sellun ja paperin valmistus. Koivulle on löytynyt myös uusia käyttökohteita, joista yksi merkittävimmistä on ksylitoli eli koivusokeri, jota käytetään vähäkalorisena makeutusaineena esimerkiksi purukumeissa ja pastilleissa sekä kosteudensäilyttäjänä mm. hammastahnoissa. Koivunlehdistä valmistetaan yrttiteetä ja nuoret lehdet sekä hiirenkorvat soveltuvat syötäviksi sellaisenaan tai keitettyinä. Erityisesti rauduskoivun ja vähäisemmässä määrin myös hieskoivun lehtevistä oksista tehdyt saunavastat eli -vihdat ovat nykyäänkin kaikille tuttua saunaperinnettä. Niitä kuivataan tai pakastetaan myös talven varalle.
Koivut kasvavat pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Käsitys lajien määrästä on vaihdellut ja ilmeisesti vaihtelee edelleenkin suuresti. Vähimmillään lajeja sanotaan olevan 40-50 ja enimmillään jopa noin 120. Cataloque of Lifen (2025) mukaan lajeja on maailmanlaajuisesti 63, minkä lisäksi on 27 risteymäpohjaista lajia. Euro+Med Plantbasen (2025) mukaan Euroopassa on 11 alkuperäistä lajia, joista vain 3 on laaja-alaista. Nämä kolme lajia muodostavat myös Suomen luontaisen koivulajiston. Samankaltaisten puiden, hieskoivun ja rauduskoivun lisäksi kolmantena lajina on vaivaiskoivu, B. nana, joka on pieni- ja pyöreälehtinen sekä matala pensas tai varpu. Senkin esiintymisalue on maanlaajuinen Ahvenanmaata ja lounaisrannikkoa lukuun ottamatta. Sen sijaan rauduskoivua ei kauempaa metsähieskoivusta juuri erota. Lähtökohtaisesti se kasvaa kuivemmilla alueilla, kuten kangasmetsissä ja harjuilla, mutta ns. tuoreissa kangasmetsissä ja avoimemmilla paikoilla lajit kasvavat usein yhdessä. Rauduskoivun rungon tyvikaarna on, toisin kuin yleensä hieskoivulla, tumma, paksu ja rosokaarnainen. Sen tuohessa ei ole yleensä koskaan kellertävää tai punertavaa sävyä. Vuosikasvaimet ovat kaljut ja nystyiset, kun ne hieskoivulla ovat karvaiset ja nystyttömät. Myös lehdet toimivat hyvin lajijakajina. Rauduskoivun lehdet ovat kolmiomaiset tai vinoneliömäiset, pitkäsuippuiset ja toissahaiset, kun ne hieskoivulla ovat puikeat, lyhytsuippuiset ja laidoiltaan kertaalleen sahalaitaiset. Hieskoivun ja rauduskoivun tunnistamista voivat joskus häiritä niiden väliset, harvinaiset risteymät. Risteymälle on annettu suomalaiseksi nimeksi hybridikoivu, ja sen toissijaisena, tieteellisenä risteymänimenä on B. xaurata. Hieskoivu risteytyy myös vaivaiskoivun kanssa, ja risteymiä on lajien koko yhteisellä esiintymisalueella, ja ne ovat melko yleisiä. Risteymälle on annettu toissijainen risteymänimi, B. xintermedia. Risteymä on tavallisesti noin 1-2 m korkea pensas. Lehtilapa on 1-3 cm pitkä, pyöreähkö, paksuhko ja karvainen sekä sahalaitainen. Lehtien syysväri on punakeltainen.
Hieskoivun alalaji, tunturikoivu on moni- ja mutkarunkoinen sekä yleensä noin 2-8 m korkea pieni puu, joka eroaa ulkomuodoltaan selvästi metsähieskoivun korkeammasta ja suorarunkoisesta valtavirrasta. Sen silmut ovat tylpät ja lehdet paksummat kuin metsähieskoivulla. Lisäksi lehtien syysväri on punakeltainen. Alalajien eroja hämärtävät jossain määrin Tunturi-Lapin eteläpuolisessa Pohjois-Suomessa aika yleiset välimuodot.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle hieskoivun lajitasoiselle esiintymiskartalle Suomessa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle metsähieskoivun esiintymiskartalle Suomessa. Kartassa on pientä aukkoisuutta, koska kaikkia havaintoja ei ole viety alalajitasolle.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivu pärjää myös märällä ja jopa vetisellä kasvualustalla toisin kuin lähilaji rauduskoivu, B. pendula, jonka juuristo tukahtuu liiallisessa märkyydessä. Suoranaisilla nevapinnoilla hieskoivut jäävät pieniksi ja ilmeisesti aika lyhytikäisiksi. Hyllyvä turvekerros ja mättäikkö eivät toki pystyisi kookkaita puita pystyssä pitämäänkään. EH, Hämeenlinna, Luolaja, Hattelmalanjärven pohjoisrannan nevakaista, luonnonsuojelualue, 16.5.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivu sopeutuu monenlaiseen elinympäristöön, mutta samalla elinympäristö muokkaa joskus rajustikin sen ulkomuotoa. Laajan, kuivan ja paahteisen merenrantakallion pieni suopainanne on tuottanut toisen alalajin, tunturikoivun, subsp. czerepanovii, kaltaisia moni- ja vänkyrärunkoisia koivuja. A, Lemland, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualue, eteläkärjen laaja rantakallioalue, 19.6.2023. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivu on tuulipölytteinen ja yksikotinen puu, joka kukkii touko-kesäkuussa. EH, Hämeenlinna, Vuorentaka, Hämeen Härkätien (tie 2855) varren laaja peltoaukea, pieni puustolaikku peltoalueen laiteessa, 17.5.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun hedekukat ovat kolmen kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa kolme lomittaista, erillistä norkkosuomua, joista keskimmäinen on lähinnä pyöreämuotoisen vastapuikea, suippokärkinen, kapeatyvinen ja noin 3 mm pitkä sekä leveimmältä kohtaa noin 2 mm leveä. Sen reunan alla molemmilla puolilla on yksi vastapuikea suomu, joka on lähes samanmittainen mutta kapeampi. Kukat ovat kaksiheteisiä. Heteet ovat noin 1,5-2 mm pitkät, ja niiden pitkänpyöreät ponnet ovat keltaiset. EH, Hämeenlinna, Luolaja, Hattelmalanjärven pohjoisrannan nevakaista, luonnonsuojelualue, 16.5.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun emikukinto on hedekukintoja huomaamattomampi, yksittäinen, perällinen ja vihreä norkko, joka on kukintavaiheessa pysty, lieriömäisen tasasoukka, noin 10-20 mm pitkä ja noin 1,5-2 mm leveä. Norkkoperä on noin 4-7 mm pitkä (jää kuvassa puhjenneiden lehtien ja silmusuomujen taakse). Emikukat ovat kolmen kukan viuhkoina norkkosuomujen hangassa. Niitä suojaa kolme tyviosastaan yhdiskasvuista norkkosuomua, jotka ovat kukintavaiheessa suippopäiset, vihreät ja enintään noin 0,5 mm pitkät. Emikukkien kaksi luottia ovat rihmamaiset ja noin 0,5 mm pitkät. Ne näkyvät juuri ja juuri kuvassa punertavina. EH, Hämeenlinna, Vuorentaka, Hämeen Härkätien (tie 2855) varren laaja peltoaukea, pieni puustolaikku peltoalueen laiteessa, 17.5.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun lehtiruoti on täysikasvuisena noin 10-15 mm pitkä, usein punertava ja kalju. Lehtilapa on ehyt, puikea tai leveänsoikeahko, kärjestään lyhytsuippuinen ja tyveltään leveän kiilamainen tai pyöreähkö. Se on ohuehko, tavallisesti noin 3,5-7 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 3-5,5 cm leveä. Rauduskoivun lehdet ovat kolmiomaiset tai vinoneliömäiset ja pitkäsuippuiset. EH, Hämeenlinna, Vuorentaka, Hämeen Härkätien (tie 2855) varren laaja peltoaukea, pieni puustolaikku peltoalueen laiteessa, 4.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun lehtilapa on ohuehko, päältä kalju ja vihreä, alta vaaleampi ja kalju tai lyhytkarvainen. Lehtilaita on kertaalleen sahalaitainen tai joskus heikosti toissahainen. Rauduskoivun lehtilaita on selvästi toistamiseen sahalaitainen. Eminorkko alkaa hedelmöityksen jälkeen paisua ja muuttuu riippuvaksi. A, Lemland, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualue, eteläkärjen laaja rantakallioalue, 19.6.2023. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun hedelmävaiheessa oleva eminorkko on ruskeasävyinen, tavallisesti noin 15-35 mm pitkä ja noin 7-10 mm leveä. Sen perä on tässä vaiheessa noin 10-15 mm pitkä. Norkko hajoaa kesän lopulla sadoiksi pähkylöiksi ja suomuiksi. EH, Hämeenlinna, Pullerinmäki, , Viisari, Ahvenistonharjun koillisjuurella olevan Kahtoilammen lounaisrannan nevakaista, 8.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.
Betula pubescens subsp. pubescens – metsähieskoivun eminorkon yhdiskasvuiset suomut ovat kasvaneet ja kehittyneet muistuttaen heraldista liljaa tai ristiä. Ne ovat noin 3,5-4,5 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm leveät. Pähkylät ovat pientä, lentävää hyönteistä muistuttavan kaksisiipiset, noin 2-2,5 mm pitkät ja noin 3,5-4 mm leveät. Läpikuultavien, pyöreähköjen siipien keskellä oleva siemen on soikeahko, kellanruskea tai ruskea, noin 1,5 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. EH, Hämeenlinna, Pullerinmäki, , Viisari, Ahvenistonharjun koillisjuurella olevan Kahtoilammen lounaisrannan nevakaista, 8.9.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 