• Convolvulus dahuricus Herb. – punakarhunköynnös
• aikaisemmin Suomessa käytetty nimi Calystegia sepium (L.) R. Br. subsp. spectabilis Brummitt
• Convolvulus L. – (suppilo)kierrot
• Convolvulaceae – kiertokasvit

Punakarhunköynnös, Convolvulus dahuricus, on monivuotinen, rento ja köynnöstävä ruoho, jonka tyviosastaan haarovat varret voivat olla jopa 4 m pitkiä. Juurakko on pitkä, suikertava ja rönsyävä yltäen syvälle maahan. Se synnyttää usein tiheitä köynnösvyyhtejä ja myös laajoja, toisinaan jopa lähes kaiken muun kasvillisuuden alleen peittäviä kasvustoja. Varret köynnöstelevät kasvupaikan muuta kasvustoa hyväksi käyttäen. Ne ovat kierteisesti särmikkäät, vihreäsävyiset tai punaruskeat ja lyhytkarvaiset.

Lehdet ovat korvakkeettomat, ruodilliset ja varsissa haaroineen kierteisesti. Ruoti on kärkilehtien alapuolella yleensä noin 2-10 cm pitkä ja lyhytkarvainen. Lehtilapa on herttamainen, kolmiomainen tai pyöristyneen kolmiomainen. Kärki on lyhyemmin tai pitemmin suipon terävähkö ja lyhyesti otakärkinen. Tyvilovi on syvä, väljä ja pyöreähkö. Sen molemmin puolin olevat tyviliuskat ovat leveät ja kulmikkaat tai isohampaiset. Lapa on vihreä tai tummanvihreä ja alta vähän vaaleampi sekä tyviliuskoja lukuun ottamatta ehytlaitainen ja kalju. Se on varren kärkiosan alapuolella tavallisesti noin 5-15 cm pitkä ja tyven leveimmältä kohtaa noin 3-12 cm leveä.

Kukat ovat lehtihangoissa yksittäin. Kukkaperä on kalju tai vaihtelevasti lyhytkarvainen ja yleensä noin 5-15 cm pitkä. Sen kärjessä, välittömästi kukan alapuolella, on iso, vastakkainen esilehtipari, jonka lehdet ovat lähinnä herttamaiset, suippo-, tylppä- tai pyöreähköpäiset ja kärkinipukalliset sekä köliselkäiset. Ne ovat tyveltään lomittaiset, vihreät tai ainakin osittain punaruskeat ja kaljut. Pituutta niillä on tavallisesti noin 20-30 mm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 13-18 mm. Esilehdet peittävät verhiön, joka on 5-lehtinen. Verholehdet ovat lomittaiset, leveänsuikeat tai soikeat ja teräväkärkiset sekä kaljut. Ne ovat noin 15-18 mm pitkät ja noin 5-8 mm leveät.

Teriö on leveän suppilomainen, vaaleanpunainen ja 5-lehtinen mutta yhdiskasvuinen sekä jossain määrin poimuinen. Sen sisäpinnassa on tyveltä alkaen 5-säteinen, valkoinen alue. Teriö on supussa yleensä noin 50-60 mm pitkä ja avoinna tavallisesti noin 50-60 mm leveä. Yhteenkasvaneiden terälehtien saumat eivät aina yllä ihan kärkeen saakka. Saumojen kohdalla ja kunkin terälehden keskellä on suonimainen taitos. Teriö on ennen avautumistaan laskostunut näiden taitosten mukaisesti.

Heteitä on 5. Ne ovat samanmittaiset ja noin 20-25 mm pitkät. Palhot ovat alaosastaan levenevät. Ponnet ovat kapeat ja noin 5,5-6,5 mm pitkät. Sikiäin on kehänpäällinen, kartiomainen ja noin 3-3,5 mm pitkä. Sen tyveä ympäröi rengasmainen mesiäinen. Emi on 1-vartaloinen ja lopulta noin 20-27 mm pitkä. Luotti on valkoinen ja 2-haarainen. Luotinhaarat ovat pitkänomaiset, turpeat ja noin 2,5-3 mm pitkät. Hedelmä on 1-lokeroinen, 4-siemeninen ja ruskea tai kellanruskea kota, joka on kartiomaisen pallomainen ja läpimitaltaan yleensä noin 10-12 mm. Siemenet ovat pulleat, lähes puolipyöreät ja mustat tai ruskeat sekä sileäpintaiset. Ne ovat noin 5 mm pitkät ja noin 3 mm leveät. Normaali kukinta-aika on kesäkuun loppupuolelta elokuulle.

Punakarhunköynnös on Suomessa viljelykarkulainen, joskus ehkä muiden puutarhalajien mukana saapunut tulokaskin, josta on viime vuosikymmeninä tehty entistä enemmän ja myös yhä pohjoisemmaksi levittäytyviä havaintoja aina Oulun Pohjanmaan ja Kainuun eliömaakuntiin saakka. Onpa lajia tavattu muutamin paikoin Perä-Pohjanmaan eliömaakunnastakin, Rovaniemeltä. Kaiken kaikkiaan se on vielä aika harvinainen tai harvinaisehko, mutta laajentaa koko ajan kasvualueitaan. Kasvupaikkoina ovat lähinnä asutuksen ympäristö, metsänreunat, joutomaat, maankäsittelyalueet, teollisuus- ja varastoalueet sekä tien- ja radanvarret. Muissa Pohjoismaissa punakarhunköynnös kasvaa karkulaisena tai tulokkaana ainakin Ruotsissa ja Norjassa.

Punakarhunköynnöksen koristekasvikäytöstä on pääosin luovuttu sen voimakkaan leviämis- ja tukahduttamiskyvyn vuoksi. Laji synnyttää nopeakasvuisesti laajoja ja tiheitä lehtimattoja muun kasvillisuuden päälle. Laajakin kasvusto on usein yhtä ja samaa yksilöä, jonka haarovat varret voivat olla monimetrisiä. Laji kietoutuu tiiviisti myös yksittäisten kasvien ympärille tukahduttaen niitä ja kiipeilee pensaisiin ja puiden alaoksiin. Koska juuristo tunkeutuu syvälle ja leviää rönsyten yhä laajemmalle, lajia on todella vaikea kokonaan hävittää. Maansiirroissa muutama juurenkappalekin riittää synnyttämään uuden kasvuston (Vieraslajit. fi).

Karhunköynnökset erotettiin Convolvulus-suvusta omaksi Calystegia-suvukseen 1810. Perusteena oli mm. kukkien esilehtien suuri koko ja niiden sijaitseminen välittömästi teriön alapuolella. Rakenteellisena tekijänä oli myös sikiäimen ja kodan yksilokeroisuus, kun ne muussa Convolvulus-suvussa olivat kaksilokeroisia. Viime vuosien geenitutkimukseen ja polveutumishistoriaan eli fylogeniaan perustuen karhunköynnösryhmä on palautettu takaisin alkuperäiseen sukuunsa. Suomessa kasvaa mahdollisesti alkuperäisenä ja nykyisin aggressiivisena viljelykarkulaisena punakarhunköynnöksen lähilaji, valkokarhunköynnös, C. sepium. Pitkään punakarhunköynnöksen katsottiin olevan sen alalaji Calystegia sepium subsp. spectabilis. Edellä esitetyin perustein se on nykyisin nostettu omaksi lajikseen vanhimmalla nimellä, jolla se alkuaan kuvattiin lajitasolla 1826. Helpoiten näkyvä ero lajien välillä ilmenee jo niiden nimestä. Lisäksi valkokarhunköynnöksen varret ja lehtiruoditkin ovat kaljut. Lehtilavan tyvilovi on tavallisesti kapea tai kapeahko. Esilehdet ovat keskimäärin vähän pienemmät, litteähköt, eivät köliselkäiset. Suomessa kasvaa myös peltokierto, C. arvensis. Se on kaikin puolin pienempi, ja teriö on noin 20-25 mm leveä sekä valkoinen tai vaaleanpunainen. Esilehtipari on kukkaperän puolivälin tienoilla ja se on kapeansuikea sekä vain noin 3-5 mm pitkä.

Tietoja karhunköynnöksistä löytyy sivustossa käytettävien päälähteiden lisäksi mm. artikkelista Piirainen, M. 2019: Suomen karhunköynnöksistä. – Lutukka 35: 73-76.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle punakarhunköynnöksen esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Laji on edelleen nimellä Calystegia sepium subsp. spectabilis.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnös synnyttää nopeakasvuisesti laajoja, tiheitä lehtimattoja muun kasvillisuuden päälle. Laajakin kasvusto on usein yhtä ja samaa yksilöä, jonka haarovat varret voivat olla monimetrisiä. 15.8.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnös on nykyisen, DNA-tuntomerkkeihin perustuvan tutkimuksen mukaan valkokarhunköynnöksen, C. sepium ja itäaasialaisen lajin, C. pellitus, luonnossa tapahtuneeseen risteymään perustuva taksoni, joka kuvattiin lajitasolle ensimmäisen kerran 1826. Koristekasvikarkulaisena sitä tavataan Euroopassa Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa, Norjassa, Englannissa ja Venäjällä, Laatokan ympäristössä ja eteläpuolella. Norja, HE, Hedmark, Kongsvinger, Glomman ranta, 16.7.2010 Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnöksen teriö on leveän suppilomainen, vaaleanpunainen ja viisilehtinen mutta yhdiskasvuinen sekä jossain määrin poimuinen. Kukkaperä on yleensä noin 5-15 cm pitkä. Varsien hoikat kärjet tekevät ilmassa kiertoliikkeitä etsien ylempää uutta tarttumakohtaa, jonka ympärille kietoutua. 9.8.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnöksen teriön sisäpinnassa on tyveltä alkaen viisisäteinen, valkoinen alue. Säteet toimivat ehkä mesiviittoina pölyttäville hyönteisille. 15.8.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnöksen teriö on yleensä noin 50-60 mm pitkä eli suunnilleen leveytensä pituinen. Kukkaperän kärjessä, välittömästi kukan alapuolella, on iso, vastakkainen esilehtipari. Tämä karhunköynnöksille ominainen, rakenteellinen tekijä oli yksi peruste, jolla ryhmä aikanaan siirrettiin omaan Calystegia-sukuunsa. Convolvulus-suvun muilla lajeilla esilehdet ovat pienet ja sijaitsevat kukkaperän puolivälin tuntumassa. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Kuokkamaa, entisen Sammon kaatopaikan täyttökumpu, lakialue, 6.8.2016. Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnös ja valkokarhunköynnös, C. sepium ovat kuvan kasvupaikalla onnistuneet luomaan sekakasvuston. Tämä tarjoaa mahdollisuuden vertailla lajien kukkien esilehtiä rinnakkain. Kuvassa näkyy selvästi punakarhunköynnöksen esilehden kölimäinen selkä. Suoraan sen oikealla puolella on valkokarhunköynnöksen kukkanuppu, jonka selkä on litteä eikä keskisuoni nouse kölimäisesti esiin. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Kuokkamaa, entisen Sammon kaatopaikan täyttökumpu, lakialue, 6.8.2016. Copyright Hannu Kämäräinen.

Convolvulus dahuricus – punakarhunköynnöksen lehtilapa on kalju ja vihreä tai tummanvihreä sekä alta vähän vaaleampi. Tyvilovi on syvä, väljä ja pyöreähkö. Sen molemmin puolin olevat tyviliuskat ovat leveät ja kulmikkaat tai isohampaiset. Lehtiruoti on kärkilehtiä lukuun ottamatta yleensä noin 2-10 cm pitkä. 15.8.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto