- Dactylorhiza sambucina (L.) Soó – seljakämmekkä
- Dactylorhiza Neck. ex Nevski – liuskakämmekät
- Orchidaceae – kämmekkäkasvit
Seljakämmekkää, Dactylorhiza sambucina, voidaan varmaan pitää Pohjolan liuskakämmeköiden ”lippulaivana”. Sen puna- ja vaaleankeltakukkaiset kasvustot saavat keväisessä luonnossa katsojan aistit haltuunsa. Laji on monivuotinen, yleensä noin 20-30 cm korkea ruoho, jonka juurakossa on kaksi vierekkäistä, turpeaa, pitkänomaista ja muihin liuskakämmeköihin verrattuna aika vähäliuskaista mukulaa. Varsi on haaraton, tanakka ja ontto sekä vihreä tai toisinaan yläosastaan punaruskea.
Varren tyviosassa on kierteisesti yleensä 3-5 pitkätuppista, kapeahkon vastapuikeaa lehteä, joiden kärki on pyöreähkö tai terävä. Ne ovat tavallisesti noin 7-11 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-2,5 cm leveät. Lehdet ovat ruodittomia, silposuonisia ja ehytlaitaisia sekä tasaisen vihreitä ilman tummia täpliä. Lisäksi ylempänä varrella on useimmiten 1-2 pienempää ja suikeaa lehteä, jotka ovat yleensä noin 3-7 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 0,5-1 cm leveät. Ne ovat muuten tyviosan lehtien kaltaiset, mutta punakukkaisissa yksilöissä ylälehdet voi olla myös enemmän tai vähemmän punertavat.
Kukinnot ovat purppuranpunaiset tai vaaleankeltaiset, toisinaan lähes valkoiset. Tähän värimaailman kaksijakoisuuteen perustuen Ruotsissa lajin nimeksi on vakiintunut Adam och Eva. Värimuodot pysyvät aika hyvin erillään, mutta runsailla kasvupaikoilla näkee myös välimuotoisia, vaaleanpunaisia kukintoja. Aikanaan värimuodoille annettiin myös nimet. Keltakukkainen on nimimuoto, punakukkainen f. purpureus ja vaaleanpunakukkainen f. roseus. Muotonimiä ei nykyään enää käytetä. Suomessa purppuranpunakukkainen värimuoto on vallitseva. Ahvenanmaalla keltasävyisiä kukkia on arvioitu olevan noin 20 %. Kukintotähkä on tiivis, vähän palleromainen, tavallisesti noin 4-9 cm pitkä ja noin 4-5 cm leveä. Kukinnon koosta riippuen se on noin 10-30-kukkainen. Kukat ovat yleensä noin 15-20 mm leveitä ja tukilehdellisiä. Niiden tukilehdet ovat suikeat tai leveänsuikeat, useimmiten noin 15-25 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-5 mm leveät. Tukilehtien värisävy noudattelee kukkien kehälehtien väritystä vaihdellen keltaisenvihreästä hyvin tummaan punavihreään tai -ruskeaan. Sikiäin on perätön, kierteinen ja yleensä noin 12-18 mm pitkä.
Kuudesta kehälehdestä uloimmat kolme ovat soikeahkoja, ylöspäisiä, pyöreähkökärkisiä ja tavallisesti noin 8-10 mm pitkiä sekä noin 3-5 mm leveitä. Sisemmistä kehälehdistä kaksi kaartuvat emiön ja hetiön ylle. Ne ovat hieman ulompia kehälehtiä pienempiä. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa yleensä noin 8-10 mm pitkän ja noin 7-10 mm leveän huulen. Huulen muoto vaihtelee suuresti yhtenäisen pyöristyneestä kolmiliuskaiseen. Yleensä huulen sivuliuskat ovat leveän poskimaiset ja keskiliuska on pienempi ja kapeampi. Punaisen huulen keskiosat ovat yleensä keltaiset ja punapilkkuiset. Keltaisen huulen keskiosakin on keltainen mutta punapilkkuinen. Värityksessä ja kuvioinnissa on kuitenkin paljon vaihtelevuutta. Huulessa on leveäsuinen, tavallisesti noin 10-15 mm pitkä ja noin 3-4 mm paksu, enemmän tai vähemmän alas päin kaareutuva kannus, joka on medetön. Kukka on heikkotuoksuinen tai lähes hajuton. Sen tuoksun sanotaan kuitenkin muistuttavan kypsän omenan tai mustaseljan kukkien tuoksua. Alla mainitussa Salmian kirjassa tämän seljayhteyden, tieteellistä nimeä myöten, sanotaan olevan kuitenkin erehdys. Seljaan viittaavan nimen piti tulla toiselle, aika samannäköiselle ja vahvasti seljantuoksuiselle lajille.
Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi hede ja kaksi toimivaa luottia (kolmas on muuntunut hetiön ja emiön väliseksi keulaksi). Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on kahtena myhkynä. Monen muun kämmekän tapaan myös seljakämmekän pölytys perustuu huijaukseen. Sen kohteena ovat keväällä lentonsa aloittavat, kokemattomat kimalaiskuningattaret, jotka ruokkivat ensimmäistä työläissukupolvea. Kukkaan saapuva kimalainen työntää toiveikkaana imukärsänsä kannukseen, joka on hieman kärsää pitempi. Näin ollen se joutuu tunkemaan aivan kannuksen leveähkön aukon suulle, jolloin siitepölymyhkyt liimautuvat sen otsaan. Pettynyt hyönteinen ehkä koettaa nopeasti onkia mettä vielä kukasta tai parista, ennen kuin suuntaa toiseen kukintotähkään. Noin 20 sekunnissa siitepölymyhkyjen varret taipuvat suoraan eteenpäin. Tällöin kuningatar on jo varmuudella toisessa yksilössä ja myhkyt osuvat sen kukan luoteille. Tämä aikaviive turvaa ristipölytyksen. Kimalaiset oppivat kuitenkin nopeasti karttamaan hyödyttömiä kukkia, mutta tähänkin seljakämmekällä on keinonsa. Sen tyystin eriväriset kukinnot pidentävät kuningattarien tutkimusmatkailua sekä yrityksen ja erehdyksen opinpolkua. Normaali kukinta-aika on toukokuulta kesäkuun alkupäiviin.
Pölytystulos jää yleensä heikoksi ja hedelmyksiä kehittyy tavallisesti vain alempiin kukkiin. Ahvenanmaalla tehtyjen maastotutkimusten mukaan vain noin 10 % kukista kehittyi hedelmäksi asti. Hedelmä on pysty, lieriömäinen mutta päistään suippeneva ja vahvasuoninen kota, joka on yleensä noin 15-20 mm pitkä ja noin 5-7 mm leveä. Se avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta ja lähes pölymäisen pienet siemenet leviävät tuulen mukana. Jotta ilman vararavintoa olevasta siemenestä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren kautta. Muiden kämmeköiden tapaan yksilön alkukehitys on hidasta ja kukintavaiheen saavuttaminen vie noin viisi tai kuusi vuotta. Kämmekkäkasveille tyypillisesti kukkivien versojen määrä eri vuosina voi vaihdella suuresti. Huonona vuotena merkittävä osa yksilöistä voi viettää hiljaiseloa maan alla. Seurantatutkimusten mukaan seljakämmekkäyksilö voi saavuttaa noin 30 vuoden iän.
Seljakämmekkä on alkuperäinen laji Suomessa. Sen levinneisyyden painopistealueet ovat Etelä- ja Keski-Euroopassa. Täällä lajilla on satoja kasvupaikkoja Ahvenanmaalla. Lisäksi sitä on harvinaisena Varsinais-Suomen eliömaakunnassa, Turun saaristossa, jossa parhaat kasvupaikat löytyvät Saaristomeren kansallispuistosta. Kasvupaikkoina ovat erityisesti kuivat niityt, kedot ja nummet, toisinaan myös lehtoniityt, hakamaat, lehdesniityt ja metsälaitumet. Laji on kalkinvaatija. Se on rauhoitettu Manner-Suomessa. Ahvenanmaalla sitä ei saa kaivaa juurineen maasta. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on todettu vaarantuneeksi (VU). Edellisessä arvioinnissa sitä ei pidetty uhanalaisena. Yksilömäärät ovat vähentyneet merkittävästi. Kehitykseen ovat ensisijaisesti vaikuttaneet avoimien alueiden umpeutuminen, metsien puulajisuhteiden muuttuminen ja rakentaminen. Muissa Pohjoismaissa seljakämmekkää esiintyy Ruotsissa ja Norjassa ja Tanskassa. Norjassa kasvaa vain keltakukkaista värimuotoa.
Seljakämmekkä on niin omannäköisensä laji, että sitä ei juurikaan voi sekoittaa muihin liuskakämmeköihin.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle seljakämmekän esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän puna- ja keltakukkaisia versoja oli aika lailla saman verran Prästötornetin viereisellä, heinäisellä kedolla. A, Sund, Prästö, Barsneuddenin niemi, 28.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän puna- ja keltakukkaiset värimuodot pysyvät aika hyvin erillään, mutta runsailla kasvupaikoilla näkee myös välimuotoisia, vaaleanpunaisia kukintoja. A, Lemland, eteläpää, Björkö, Herröskatan, luonnonsuojelualue, kallioinen keto, 26.5.2013. Ellei toisin mainita, kuvat ovat tältä samalta kasvualueelta. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän kasvustot kehittyvä parhailla paikoilla vuosien kuluessa tiheiksi ja laajoiksikin. 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekkä on yleensä noin 20-30 cm korkea. Varsi on haaraton, tanakka ja ontto sekä vihreä tai toisinaan yläosastaan punaruskea. Kukintotähkä on tiivis, tavallisesti noin 4-9 cm pitkä ja noin 4-5 cm leveä. Punaisissa kukinnoissakin on vaihtelua värisävyissä ja -suhteissa. Oikeanpuoleiset kukinnot ovat tyypillisintä väritystä, jossa kehälehdet ovat aika tasaisen punaiset lukuun ottamatta huulen keskustan keltalaikkuja. Vasemmanpuoleisten versojen kukissa huulen kannukset ja kannuksen suuaukon yläpuoli ovat valkoisehkot. 30.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän kolme ulointa kehälehteä ovat ylöspäisiä ja tavallisesti noin 8-10 mm pitkiä. Sisemmistä kehälehdistä kaksi kaartuvat emiön ja hetiön ylle. Ne ovat hieman ulompia kehälehtiä pienempiä. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa yleensä noin 8-10 mm pitkän ja noin 7-10 mm leveän huulen. Tässä kukinnossa huuli on yleisimmän muodon mukaan leveä ja kärjestä kolmiliuskainen. Huulessa olevan kannuksen avaran suuaukon ympäristö on keltainen ja punapilkkuinen. Medetön kannus on tavallisesti noin 10-15 mm pitkä ja noin 3-4 mm paksu sekä enemmän tai vähemmän alas päin kaareutuva. 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän kukkien muoto ja sävyt vaihtelevat. Kuvan kukissa huuli on mutkalaitainen mutta liuskaton. Huulen tyvellä keltaista väriä on niukemmin ja pilkkuja hyvin vähän. Ylemmässä kukassa näkyy hetiön ja emiön rakenne alaviistosta katsottuna: Ylhäällä näkyvät heteen siitepölymyhkyt. Ylöspäin suuntautuvana kärkenä näkyy keulaksi muuntunut kolmas emilehti, joka heteen ja luotin välillä estää itsepölytystä. Alimpana ovat emin luotit, joihin kimalaiskuningattaren otsaan takertuneet toisen kukan siitepölymyhkyt osuvat, kun hyönteinen työntää imukärsäänsä kannuksen pohjalle. 30.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän keltakukkaiset versot ovat kuvassa kuin oppilaat asettautuneina pituusjärjestykseen. Ahvenanmaalla keltaista värimuotoa arvioidaan olevan noin 20 % versojen määrästä. Keski-Euroopassa ja Gotlannissa keltainen on kukkien vallitseva väri ja Norjassa on vain keltakukkaisia yksilöitä. Kuvassa on seuralaisena mm. heinäratamo, Plantago lanceolata. A, Lemland, Nåtö, Tegelvikin kallioinen rantaketo, 27.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän keltaisissa kukissa on huulen tyvellä punaisia pilkkuja, jotka voivat myös muodostaa vaihtelevia kuvioita. 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän keltaisissakin kukissa on värien muuntelua. Kuvan kukinnoissa vain huuli on keltainen ja muut kehälehdet ovat lähes valkoiset. Kukkien tukilehdet ovat kookkaita ja suikeita tai leveähkön suikeita ja useimmiten noin 15-25 mm pitkiä. Niiden värisävy noudattelee kehälehtien väritystä vaihdellen keltaisenvihreästä hyvin tummaan punavihreään tai -ruskeaan. 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän päävärimuodot pysyvät aika hyvin erillään toisistaan. Isommissa kasvustoissa näkee kuitenkin usein myös välimuotoisuutta, mutta tällaisten versojen määrä on kokonaislukuun nähden vähäinen. Kuvan kukkien vaaleanlilan sävyn synnyssä on ”leveintä pensseliä” käyttänyt punainen värimuoto. Varren tyvellä olevien, leveämpien lehtien lisäksi ylempänä varrella on useimmiten yksi tai kaksi pienempää ja suikeaa lehteä, jotka ovat yleensä noin 3-7 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 0,5-1 cm leveät. Ne ovat tasaisen vihreät tai punakukkaisissa yksilöissä myös enemmän tai vähemmän punertavat. 30.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän välimuotoiset kukinnot ovat värisävyiltään ja -suhteiltaan hyvin yksilöllisiä. 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Dactylorhiza sambucina – seljakämmekän varren tyviosassa on kierteisesti yleensä kolmesta viiteen pitkätuppista, kapeahkon vastapuikeaa lehteä, joiden kärki on terävä tai pyöreähkö. Ne ovat tavallisesti noin 7-11 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-2,5 cm leveät. Kaikki lehdet ovat ruodittomia ja tasaisen vihreitä ilman tummia täpliä. A, Lemland, eteläpää, Herröskatan, luonnonsuojelualue, 26.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:
- Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
- Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 