- Dactylorhiza sambucina (L.) Soó – seljakämmekkä
- Dactylorhiza Neck. ex Nevski – liuskakämmekät
- Orchidaceae – kämmekkäkasvit
Seljakämmekkää, Dactylorhiza sambucina, voidaan varmaan pitää Pohjolan liuskakämmeköiden ”lippulaivana”. Sen puna- ja vaaleankeltakukkaiset kasvustot saavat keväisessä luonnossa katsojan aistit haltuunsa. Laji on monivuotinen, yleensä 20-30 cm korkea ruoho, jonka juurakossa on kaksi vierekkäistä, turpeaa, pitkänomaista ja muihin liuskakämmeköihin verrattuna aika vähäliuskaista mukulaa. Varsi on haaraton, tanakka ja ontto. Sen tyvellä on 1-2 tuppimaista, lavatonta lehteä. Varren alaosassa on 3-4 pitkätuppista ja kapeahkon vastapuikeaa lehteä, joiden kärki on pyöreähkö tai terävä. Lisäksi ylempänä varrella on 1-2 tasasoukkaa tai suikeaa, kapeahkoa ja pienilapaista lehteä. Kaikki varsilehdet ovat täplättömiä, ruodittomia, silposuonisia ja ehytlaitaisia.
Kukinnot ovat purppuranpunaiset tai vaaleankeltaiset, toisinaan lähes valkoiset. Värimuodot pysyvät aika hyvin erillään, mutta runsailla kasvupaikoilla näkee myös välimuotoisia, vaaleanpunaisia kukintoja. Aikanaan värimuodoille annettiin myös nimet. Keltakukkainen on nimimuoto, punakukkainen f. purpureus ja vaaleanpunakukkainen f. roseus. Muotonimiä ei nykyään enää käytetä. Suomessa purppuranpunakukkainen värimuoto on vallitseva. Ahvenanmaalla keltasävyisiä kukkia on arvioitu olevan noin 20 %. Kukintotähkä on tiivis, vähän palleromainen, noin 4-8 cm pitkä ja tähkän koosta riippuen noin 10-30-kukkainen. Kukat ovat noin 15-20 mm leveitä ja tukilehdellisiä. Tukilehdet ovat kookkaita, suikeahkoja ja noin 20 mm pitkiä, alimmat toisinaan isompiakin. Sikiäin on perätön, kierteinen ja 10-15 mm pitkä.
Kuudesta kehälehdestä uloimmat kolme ovat ylöspäisiä, pyöreähkökärkisiä ja noin 8 mm pitkiä. Sisemmistä kehälehdistä kaksi kaartuvat emiön ja hetiön ylle ja yksi muodostaa noin 8 mm pitkän huulen. Huulen muoto vaihtelee suuresti yhtenäisen pyöristyneestä kolmiliuskaiseen. Yleensä huulen sivuliuskat ovat leveän poskimaiset ja keskiliuska on pienempi ja kapeampi. Punaisen huulen keskiosat ovat yleensä keltaiset ja punapilkkuiset. Keltaisen huulen keskiosakin on keltainen mutta punapilkkuinen. Värityksessä ja kuvioinnissa on paljon vaihtelevuutta. Huulessa on leveäsuinen, paksuhko ja noin sikiäimen mittainen kannus, joka on medetön. Kukka on heikkotuoksuinen tai lähes hajuton. Sen tuoksun sanotaan kuitenkin muistuttavan kypsän omenan tai mustaseljan kukkien tuoksua. Alla mainitussa Salmian kirjassa tämän seljayhteyden, tieteellistä nimeä myöten, sanotaan olevan kuitenkin erehdys. Seljaan viittaavan nimen piti tulla toiselle, aika samannäköiselle ja vahvasti seljantuoksuiselle lajille.
Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi hede ja kaksi toimivaa luottia (kolmas on muuntunut hetiön ja emiön väliseksi keulaksi). Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on kahtena myhkynä. Monen muun kämmekän tapaan myös seljakämmekän pölytys perustuu huijaukseen. Sen kohteena ovat keväällä lentonsa aloittavat, kokemattomat kimalaiskuningattaret, jotka ruokkivat ensimmäistä työläissukupolvea. Kukkaan saapuva kimalainen työntää toiveikkaana imukärsänsä kannukseen, joka on hieman kärsää pitempi. Näin ollen se joutuu tunkemaan aivan kannuksen leveähkön aukon suulle, jolloin siitepölymyhkyt liimautuvat sen otsaan. Pettynyt hyönteinen ehkä koettaa nopeasti onkia mettä vielä kukasta tai parista, ennen kuin suuntaa toiseen kukintotähkään. Noin 20 sekunnissa siitepölymyhkyjen varret taipuvat suoraan eteenpäin. Tällöin kuningatar on jo varmuudella toisessa yksilössä ja myhkyt osuvat sen kukan luoteille. Tämä aikaviive turvaa ristipölytyksen. Kimalaiset oppivat kuitenkin nopeasti karttamaan hyödyttömiä kukkia, mutta tähänkin seljakämmekällä on keinonsa. Sen tyystin eriväriset kukinnot pidentävät kuningattarien tutkimusmatkailua sekä yrityksen ja erehdyksen opinpolkua. Normaali kukinta-aika on touko-kesäkuu.
Pölytystulos jää yleensä heikoksi ja hedelmyksiä kehittyy tavallisesti vain alempiin kukkiin. Ahvenanmaalla tehtyjen maastotutkimusten mukaan vain noin 10 % kukista teki hedelmyksen. Hedelmä on pysty, soikea, vahvasuoninen ja noin 12 mm pitkä kota, joka avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta ja lähes pölymäisen pienet siemenet leviävät tuulen mukana. Jotta ilman vararavintoa olevasta siemenestä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren kautta. Muiden kämmeköiden tapaan yksilön alkukehitys on hidasta ja kukintavaiheen saavuttaminen vie noin viisi tai kuusi vuotta. Kämmekkäkasveille tyypillisesti kukkivien versojen määrä eri vuosina voi vaihdella suuresti. Huonona vuotena merkittävä osa yksilöistä voi viettää hiljaiseloa maan alla. Seurantatutkimusten mukaan seljakämmekkäyksilö voi saavuttaa noin 30 vuoden iän.
Seljakämmekkä on alkuperäinen laji Suomessa. Sen levinneisyyden painopistealueet ovat Etelä- ja Keski-Euroopassa. Täällä lajilla on satoja kasvupaikkoja Ahvenanmaalla. Lisäksi sitä on harvinaisena Varsinais-Suomen eliömaakunnassa, Turun saaristossa, jossa parhaat kasvupaikat löytyvät Saaristomeren kansallispuistosta. Kasvupaikkoina ovat erityisesti kuivat niityt, kedot ja nummet, toisinaan myös lehtoniityt, hakamaat, lehdesniityt ja metsälaitumet. Laji on kalkinvaatija. Se on rauhoitettu Manner-Suomessa. Ahvenanmaalla sitä ei saa kaivaa juurineen maasta. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on todettu vaarantuneeksi (VU). Edellisessä arvioinnissa sitä ei pidetty uhanalaisena. Yksilömäärät ovat vähentyneet merkittävästi. Kehitykseen ovat ensisijaisesti vaikuttaneet avoimien alueiden umpeutuminen, metsien puulajisuhteiden muuttuminen ja rakentaminen. Muissa Pohjoismaissa seljakämmekkää esiintyy Ruotsissa ja Norjassa ja Tanskassa. Norjassa kasvaa vain keltakukkaista värimuotoa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle seljakämmekän esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:
- Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
- Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
