- Delphinium elatum L. – isoritarinkannus
- Delphinium L. – ritarinkannukset
- Ranunculaceae – leinikkikasvit
Isoritarinkannus, Delphinium elatum, on monivuotinen, tavallisesti noin 50-180 cm korkea, pysty ja myrkyllinen ruoho, joka muodostaa yleensä monivartisia ja tiheitäkin kasvustoja. Juurakko on pysty, monijuurinen ja puutunut. Varsi on lehdekäs, ontto mutta tanakka, vihreä tai punaruskea ja usein vahahärmäinen sekä tavallisesti ainakin kukintoon saakka haaraton. Se on kalju tai harvakarvainen ja kukinnon alueelta usein tiheähköstikin hyvin lyhytkarvainen. Erilliset tyvilehdet puuttuvat. Varsilehdet ovat kierteisesti. Niiden ruoti on yleensä kalju ja vartta ylöspäin lyheten noin 3-15 cm. Lapa on syvään 3-5-jakoinen ja hertta- tai suorahkotyvinen. Pääliuskat ovat leveähköjä ja toistamiseen teräväliuskaisia ja -hampaisia. Lavan läpimitta on yleensä noin 6-16 cm ja se on kourasuoninen, päältä vihreä ja alta vaaleampi sekä molemmin puolin suonia myöten sukaskarvainen tai kaljuhko. Myös laidat ovat tiheään tai harvakseen karvaiset.
Kukinto on varsipäätteinen, haaraton tai ylemmistä lehtihangoista haarova ja harsuhko tai tiheähkö, tähkämäinen terttu. Pääterttu on tavallisesti noin 25-60 cm pitkä ja noin 6-8 cm leveä. Kukat ovat perällisiä ja tukilehdellisiä sekä sijaitsevat tertussa kierteisesti. Päätertun alimpien kukkien tukilehdet voivat olla harva- ja kapealiuskaisia. Muuten tukilehdet ovat tasasoukat, ylempänä rihmamaiset ja usein alaosastaan perän kanssa yhdiskasvuiset sekä yleensä kaljut ja noin 15-25 mm pitkät. Kukkaperä on yläviisto ja kaljuhko – tiheästi lyhytkarvainen sekä avoimissa kukissa terttua ylöspäin lyheten tavallisesti noin 15-40 mm pitkä. Kukkaperässä on kukan lähellä 2 esilehteä, jotka ovat tukilehden kaltaiset mutta pienemmät. Tuki- ja esilehdet ovat vihreän lisäksi usein enemmän tai vähemmän sinipunaiset.
Kukka on vastakohtainen ja tavallisesti noin 20-35 mm leveä. Terälehtimäisiä verholehtiä on 5. Ne ovat lähinnä leveämmän tai kapeamman soikeahkot ja pyöreähkö- tai suippokärkiset sekä yleensä noin 13-18 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 7-13 mm leveät. Ne ovat ulkopinnaltaan erityisesti kärjestään ja sen reunoista karvaiset. Toisinaan karvoitus yltää laajemmallekin. Ylimmässä verholehdessä on kapea, vaakatasoinen ja tavallisesti noin 15-20 mm pitkä kannus, joka on kurttuinen ja siirottavakarvainen. Kaikki verholehdet ja kannus ovat siniset, vaaleansiniset, lilahtavat, punertavat tai valkoiset. Perusväri on voimakkaan sininen, mutta koristekasvijalostuksen myötä on kehitetty myös muunvärisiä lajikkeita.
Terälehtiä on 4. Ne ovat verholehtiä pienemmät ja ulkonevat, yleensä noin 7-10 mm pitkät ja noin 2-4 mm leveät sekä päästään ehyehköt, lovipäiset tai liuskaiset. Väriltään ne ovat tavallisesti ruskeat tai mustanruskeat ja harvemmin valkoiset. Kaksi ylempää ovat mesilehtiä, joilla on yhteinen kannus verholehden kannuksen sisällä. Kahden alemman terälehden sisäpinnalla on tiheästi keltaisia ja reunoilla harvakseen valkoisia, harjasmaisia karvoja. Heteitä on paljon ja ne ovat noin 6-7 mm pitkät sekä sijaitsevat terälehtien alapuolella. Palhot ovat vaaleat ja tasasoukkien ponsien väri vaihtelee tumman- tai mustansinisestä keltaiseen. Emilehtiä on 3. Ne ovat erilliset eivätkä kukintavaiheessa erotu heteiden ja terälehtien joukosta. Hedelmät ovat monisiemenisiä, suorahkoja mutta kärjestään ulospäin kaartuvia ja palkomaisia sekä kaljuja ja otapäisiä tuppiloita, joita on 3 yhdessä. Pituutta niille kertyy yleensä noin 15-20 mm. Siemenet ovat tetramaisesti nelikulmaiset, kulmistaan kapeasti siipipalteiset ja mustanruskeat sekä läpimitaltaan noin 3 mm. Kukinta-aika on heinä-elokuu.
Isoritarinkannus on Suomessa vanha koristekasvi, joka on luontainen isossa osassa Eurooppaa ja siitä on kuvattu peräti kymmenen Euroopassa kasvavaa alalajia, joista osa on endeemisiä. Suomessa viljelyjäänne- ja villiytymäesiintymiä on tavattu lähes kakista eliömaakunnista. Ne painottuvat kuitenkin läntiseen Pohjois-Suomeen. Kasvupaikkoina ovat asutuksen lähialueilla mm. tienvarret, pientareet, viljelykäytöstä poisjääneet pellot, niityt, metsänreunat, maanläjitysalueet ja entiset asuinpaikat. Muissa Pohjoismaissa isoritarinkannuksen villiytymiä on ainakin Ruotsissa ja Norjassa.
Isoritarinkannuksen pölyttäjinä ovat lähinnä kimalaiset. Alempien terälehtien pinnalla oleva tiheä, keltainen harjaskarvoitus toimii ehkä valeheteinä ja ohjaa medenetsijän oikealle aukolle. Kun kimalaiset sitten työntävät imukärsänsä mesikannukseen, oikea siitepöly tarttuu niiden alaruumiin karvoitukseen ja kulkeutuu seuraaviin kukkiin. Siementuotos on yleensä hyvä. Lisäksi laji levittäytyy monivartisiksi kasvustoiksi vahvan juurakkonsa avulla.
Isoritarinkannusta jossain määrin muistuttavat toisen leinikkikasvisuvun jäsenet, lehtoukonhattu, A. lycoctonum subsp. septentrionale, tarhaukonhattu, A. xstoerkianum ja aitoukonhattu, A. napellus subsp. lusitanicum. Vaikka lehdissä on paljon samankaltaisuutta, kukkien rakenne poikkeaa toisistaan. Ukonhatuilla ylin verholehti on kypärä- tai huppumainen ja kannukseton. Lisäksi mesilehdiksi muuttuneet terälehdet eivät ole ollenkaan näkyvillä, vaan jäävät ylimmän verholehden sisään.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle isoritarinkannuksen esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 