- Epipactis palustris (L.) Crantz – suoneidonvaippa
- Epipactis Zinn – neidonvaipat
- Orchidaceae – kämmekkäkasvit
Suoneidonvaippa, Epipactis palustris, on monivuotinen, 15-50 cm korkea ruoho, jonka juurakko on ohuehko, vaakasuoraan laajallekin suikertava ja haarova. Varret nousevat juurista yksittäin ja laaja-alainenkin varsijoukko voi olla samaa yksilöä. Varsi on haaraton, ohuehko ja liereä sekä yläosastaan lyhytkarvainen, myös nystykarvainen ja punaisehko. Sen tyvellä on 2-3 väljää, tuppimaista, lavatonta lehteä. Varressa on noin 4-8 alempana soikeaa ja ylempänä puikeaa, – kapeansuikeaa, jopa lähes tasasoukkaa, teräväkärkistä ja lyhyttuppista tai tupetonta lehteä, joiden tyvi kiertyy varren ympäri. Ne ovat yleensä 5-10 cm pitkiä ja alempana noin 1,5-3,5 cm leveitä leveimmältä kohtaa, joka on yleensä lehden tyviosassa. Lehdet ovat molemmin puolin tasaisen vihreitä, silposuonisia ja ehytlaitaisia sekä kaljuja.
Kukinto on harsu ja toispuolinen terttu, joka on tavallisesti noin 5-15 cm pitkä sekä noin 5-20-kukkainen. Kukat ovat noin 20-25 mm leveitä ja tukilehdellisiä. Tukilehdet ovat kapean kolmiomaisia, vihreitä ja kaljuja. Kukinnon alaosassa ne voivat olla noin 2-3 cm ja ylempänä noin 0,7-1 cm pitkiä. Kukkaperä on tyvestä kierteinen, ohuehko ja noin 5-7 mm pitkä. Sikiäin on siirottava ja noin 10-12 mm pitkä. Ne molemmat ovat tummanpunertavia, lyhytkarvaisia ja myös nystykarvaisia.
Kuudesta kehälehdestä kolme ulointa ovat soikeahkoja ja terävähkökärkisiä sekä noin 8-11 mm pitkiä. Kaksi niistä suuntautuvat sivulle ja yksi suoraan ylöspäin. Ulkopinnaltaan ne ovat vihreitä, hyvin vaaleita, punertavia tai ruskehtavia ja sisäpinnaltaan vaihtelevasti punertavia, ruskehtavia ja vihertäviä. Sisemmistä kehälehdistä kaksi ovat ulompien muotoisia, yläviistoon suuntautuvia ja noin 8-10 mm pitkiä. Ne ovat yleensä molemmin puolin lähes kermanvalkoisia ja tyviosastaan punertavia. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa noin 12 mm pitkän, kannuksettoman huulen, jonka syvä kurouma jakaa kahteen osaan. Tyviosa on kuppimainen sisältäen mettä. ”Kupin” laidoilla ovat leveät valkoisehkot sivuliuskat, joissa on tummanpunertavat viirut, mesiviitat, kohti kupin pohjaa. Kuroutuman kohdalla ovat keltaisen värin ympäröimät valkoiset harjanteet. Kärkiosa on valkoinen, pyöristynyt, noin 5 mm leveä ja reunoiltaan epätasainen. Kukat ovat ainakin ihmisnenään tuoksuttomia.
Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi toimiva hede ja kaksi toimivaa luottia (kolmas on muuntunut keulaksi). Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on kahtena tarttumakantaisena myhkynä. Suoneidonvaippa ei monen muun kämmekän tapaan huijaa hyönteisiä, vaan tarjoaa huulen kupista mettä pölyttäjilleen. Kukissa käy monenlaisia hyönteisiä pistiäisistä kärpäsiin ja perhosista kovakuoriaisiin. Vain harva niistä kuitenkaan pystyy pölyttämään kukkia. Osa on liian pieniä kuljettamaan siitepölymyhkyjä ja perhosilla sekä kimalaisilla on niin pitkä imukärsä, että ne voivat imeä huulikuppia tyhjäksi kaukana tarttuvista siitepölymyhkyistä. Varsinaisina pölyttäjinä toimivat ampiaiset ja maamehiläiset. Tehokkaimpia ovat yksinelävät muurariampiaiset, Eumenes, joiden mittasuhteet ja käyttäytyminen kukassa ovat neidonvaipalle optimaaliset. Ne kuljettavat päähänsä tarttuneita siitepölymyhkyjä toisiin kukkiin. Seurantatutkimusten mukaan myös muurahaiset saattavat pölyttää jopa puolet kukista. Niiden liikkuminen kukissa irrottaa siitepölyä, joka kulkeutuu niiden mukana yleensä saman kukan luoteille. Kukan oma siitepölykin käy hedelmöitykseen, vaikka ilman hyönteisapua itsepölytys ei ole mahdollista. Normaali kukinta-aika on heinäkuu.
Hedelmä on nuokkuva, soikea, vahvasuoninen, lyhytkarvainen ja noin 20 mm pitkä kota, joka avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta ja pienet siemenet leviävät tuulen tai veden mukana. Kämmeköiden siemenissä ei ole vararavintoa. Jotta siemenestä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren avulla. Taimivaiheeseen pääsy edellyttää myös sopivaa, kalkkipitoista kasvupaikkaa. Helpoiten suoneidonvaippa levittäytyykin rönsyävää juuristoansa pitkin. Se on kuitenkin luontaisten kasvupaikkojensa lisäksi kyennyt pureutumaan myös aivan uusiin, ihmisen luomiin kasvuympäristöihin, kuten maantienojiin satojen varsien kasvustoina.
Suoneidonvaippa on alkuperäinen laji Suomessa. Se on hyvin harvinainen laji, jota on Suomesta löydetty runsaalta 60 kasvupaikalta Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Etelä- ja Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan sekä Perä-Pohjanmaan eliömaakunnista. Noin puolet löytöpaikoista on Ahvenanmaalla, Nykyisin lajilla on reilut 30 esiintymää, joista yli 20 on Ahvenanmaalla ja noin 10 Manner-Suomessa. Ahvenanmaan lisäksi luontaisia kasvupaikkoja on Hangossa, Karkkilassa, Joroisissa, Juuassa, Tervolassa ja Rovaniemellä. Kaksi viimemainittua ovat ilmeisesti lajin pohjoisimmat esiintymät maapallolla.
Tulokasesiintymiä on Inkoossa, Lohjalla ja Espoossa. Myös Lappeenrannassa on ollut tulokasesiintymä, mutta siitä tuorein tieto Kasviatlaksessa on vuodelta 1994. Laji on kalkinvaatija. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat runsaskalkkiset letot ja lettoniityt sekä rantasuot ja -niityt. Suoneidonvaipan siementen kaukolevintäkykyä ja sopeutumista suurestikin poikkeaviin kasvuolosuhteisiin osoittavat etäällä tunnetuista luonnonkasvupaikoista olevat tulokasesiintymät maantienojissa, kalkkilouhosten liepeillä ja runsaskalkkisella jätemaalla.
Suoneidonvaippa on rauhoitettu koko Suomessa, myös Ahvenanmaalla. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa se on todettu erittäin uhanalaiseksi (EN). Uhanalaisuuteen vaikuttavat mm. suppea esiintymisalue ja taantuminen. Suurimmat uhkatekijät ovat ojitus ja turpeenotto, avoimien alueiden sulkeutuminen sekä rakentaminen. Muissa Pohjoismaissa lajia esiintyy Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle suoneidonvaipan esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:
- Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
- Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 