- Glechoma hederacea L. – (rohto)maahumala
- Glechoma L. – maahumalat
- Lamiaceae – huulikukkaiskasvit
(Rohto)maahumala, Glechoma hederacea, on monivuotinen ruoho, jonka varsi on maanmyötäisesti suikertava, ohutjuurisin kimpuin juurehtiva ja pintarönsyinen. Rönsyt voivat olla yli metrinkin mittaisia. Laji voi levittäytyä tehokkaasti kookkaiksi kasvustoiksi, jotka saattavat olla kokonaan samaa yksilöä. Varjoisemmissa paikoissa koko kasvusto voi olla varsien ja rönsyjen muodostamaa, yhtenäistä ja kukkimatonta lehtimattoa. Useimmiten kuitenkin varsiin kehittyy pystyjä tai kohenevia kukintohaaroja, jotka ovat tavallisesti noin 5-30 cm korkeita. Haarojen varret ovat 4-särmäiset, lyhytkarvaiset tai kaljuhkot ja vihreät tai ainakin osittain punaruskeat.
Lehdet ovat ruodilliset ja varrella vastakkain sekä kukintohaaroissa ristikkäisesti allekkain. Ruoti on yleensä noin 0,5-2 cm pitkä ja lyhytkarvainen tai kaljuhko. Sen hangassa on toisinaan pitempien karvojen ryhmä. Lehtilapa on munuaismainen tai leveän herttamainen. Laita on tasaisesti iso- ja pyöreähampainen tai erityisesti laakavarsien lehdissä myös isonyhäinen. Molemmat puolet ovat vihreät tai ainakin osittain punaruskeat tai sinipunertavat. Lapa on lyhytkarvainen tai kaljuhko ja alapinta tiheästi öljynystyinen. Lehtilapa on tavallisesti noin 0,5-3,5 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 0,5-4 cm leveä. Kukintohaaran alimmat lehtiparit ovat yleensä ylempiä pienemmät.
Kukinto muodostuu kukintohaarojen ylemmissä lehtihangoissa olevista valekiehkuroista. Kiehkuroiden hanka- eli tukilehdet ovat muiden lehtien kaltaiset ja samaa kokoluokkaa. Valekiehkurat muodostuvat kahdesta vastakkaisesta kukkaryhmästä, viuhkosta, joiden kukintoperä on noin 1 mm pitkä. Kummassakin viuhkossa on tavallisesti (1-)2-5 kukkaa, jotka ovat usein toispuolisesti. Viuhkon kukkien perä on hyvin lyhytkarvainen ja noin 1-2 mm pitkä. Perässä ja sen tyvellä on äimämäisen kapeita esilehtiä, jotka ovat yleensä noin 1-1,5 mm pitkiä. Verhiö on torvimainen, kärjestään hieman 2-huulinen 5-liuskainen ja 15-suoninen sekä tavallisesti noin 5-7 mm pitkä. Se on lyhytkarvainen, usein keltanystyinen ja vihreä tai ainakin osittain punaruskea. Verhiön ylähuuli on 3- ja alahuuli 2-liuskainen. Liuskat ovat kapeahkon kolmiomaiset ja suipon teräväkärkiset. Niiden osuus verhiön pituudesta on useimmiten noin 1-2 mm.
Teriö on yhdislehtinen, vastakohtainen ja sininen, sinipunainen tai harvoin ainakin osittain valkoinen. Se on pitkätorvinen, ulkopuolelta melkein kauttaaltaan hyvin lyhytkarvainen ja päästään 2-huulinen sekä tavallisesti noin 10-20 mm pitkä. Torvi on suora ja sen osuus pituudesta on useimmiten noin 6-14 mm. Ylähuuli on litteähkö, tylppä- ja lovipäinen tai 2-liuskainen sekä yleensä noin 3-4 mm pitkä. Alaskääntyneen alahuulen keskiliuska on kärjestään levenevä, useimmiten lovipäinen ja harvemmin lähes ehyen pyöreähkö tai peräti kahteen liuskaan haarautuva. Se on tavallisesti noin 4-6 mm pitkä. Siinä on teriön perusväriä tummempia täpliä, laikkuja ja vyöhykkeitä eri yhdistelminä niin, että kahta tismalleen samanlaista huulen keskiliuskaa on vaikea löytää. Toisinaan taas keskiliuska voi olla lähes yksivärinen. Lisäksi nielussa on yleensä vaalean ja voimakkaan punavioletin vuoroittaista raidoitusta , joka toimii mesiviittoina hyönteisille. Keskiliuskan tyvellä ja nielun suulla on pitempää, pystyä, tiheää ja valkoista karvoitusta. Alahuulen keskiosan molemmin puolin ovat pyöreähköpäiset ja useimmiten noin 2-3 mm pitkät sivuliuskat. Torven yläosaan kiinnittyneitä ja palhoiltaan noin teriön värisiä heteitä on 4. Niistä kaksi on pitempää ja kaksi lyhyempää. Ponnenpuoliskot ovat eri suuntiin siirottavia. Sikiäin on kehänpäällinen, 4-lohkoinen ja sen tyvellä on mesiäinen. Emi on noin teriön värinen, 1-vartaloinen ja 2-luottinen sekä ylemmän hedeparin tasolle tai vielä ylemmäksi yltävä. Toisinaan kukat ovat yksineuvoisia emikukkia. Hedelmien kehitys on yleensä heikkoa. Verhiön sisään kehittyvä hedelmä on ristikkäisesti 4-lohkoinen ja noin 2 mm leveä. Lohkot ovat lähinnä liereät, sileät ja yläpäästään pyöristyneet. Ne ovat kypsinä kellanruskeat ja noin 2 mm pitkät. Normaali kukinta-aika on touko-kesäkuu.
(Rohto)maahumala on Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen eliömaakunnissa muinaistulokas eli se on saapunut niihin ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Suurimmassa osassa muuta Suomea se on vakiintunut uustulokas, joka on yleinen etelästä päin Satakunnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakuntiin saakka. Siitä pohjoiseen päin se on harvinainen, vakiintunut tulokas Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin saakka. Joitakin tuoreempia, 2010-luvulla tehtyjä havaintoja on myös Enontekiön Lapin ja Inarin lapin eliömaakunnista. Kasvupaikkoina ovat lähinnä asutuksen lähistöllä olevat, kosteat metsät ja pensaikot sekä pihat, puutarhat, puisto- ja muut nurmialueet, pientareet ja joutomaat. Laji on myös koristekasvi, joka helposti karkaa ympäristöönsä. Muissa Pohjoismaissa se kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
(Rohto)maahumala on yksi puutarhojen tehokkaimmista peittokasveista, joka nopeasti leviää maata myöten suikertavien ja juurehtivien varsiensa ja pintarönsyjensä avulla tiheäksi kasvustoksi. Sitä on myös helppo levittää pistokkaista, esimerkiksi juurehtivista varrenpätkistä. Laji on hyvin talvenkestävä ja talvehtii usein vihrein lehdin. Siementuotanto on yleensä heikkoa ilmeisesti johtuen monilla kasvupaikoilla vallitsevasta ristipölytyksen puutteesta, kun koko lähialueen runsaskin kukkameri voi kuulua samaan kasvullisesti levinneeseen klooniin. Maahumala on myös vanha hyötykasvi, jota on käytetty oluen ja viinin maustamiseen 1700-luvulle asti, jolloin tarkoitukseen parempi (salko)humala, Humulus lupulus, korvasi sen. Muistona tuolta ajalta on maahumala-nimi. Kasvin aromikkaat lehdet soveltuvat myös mausteeksi mm. keittoihin ja muhennoksiin. Lisäksi maahumala on kauan tunnettu rohdoskasvi, jonka kukkivista varsihaaroista valmistettua rohdosta on käytetty yskän lievitykseen ja liman irrotukseen. Euroopassa sitä on käytetty myös masennuksen hoitoon. Lajin karvasaineilla on parannettu myös ruokahalua ja ruoansulatusta. Maahumalan haihtuva öljy on kuitenkin suurempina annoksina myrkyllistä, joten sen ravintokäytössäkin on syytä olla määrien suhteen varovainen.
(Rohto)maahumala on sukunsa ainoa laji Suomessa ja muissa edellä mainituissa Pohjoismaissa. Sitä ei helpolla sekoita muihinkaan huulikukkaiskasvien sukujen lajeihin.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle (rohto)maahumalan esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 