• Hieracium argenteum (Fr.) Fr. – tummakalliokeltano
• Hieracium norvegicum Fr. – pitkäkalliokeltano
• Hieracium saxifragum Fr. – louhikalliokeltano
• Hieracium schmidtii Tausch subsp. residuum Norrl. – vaaleakalliokeltano subsp. pörhökalliokeltano
• Hieracium sect. Oreadea (Fr.) Arv.-Touv. – kalliokeltanot
• Hieracium L. – ukonkeltanot
• Asteraceae – asterikasvit (aikaisemmin Cichoriaceae – sikurikasvit)

Kalliokeltanoiden Hieracium sect. Oreadea -ryhmään sisältyy neljä yllä mainittua Suomen putkilokasvien luetteloon (2019) otettua lajia. Kalliokeltanot ovat monivuotisia, maitiaisnesteisiä ja pystyjä ruohoja, jotka ovat yleensä noin 15-60 cm korkeita. Juurakko on lyhyt, runsaasti sivujuurinen ja rönsytön. Varret ovat yksittäin tai juurakosta nousee useampivartinen ryhmä. Varsi on haaraton tai haarova, hento – tanakka, liereähkö, vihreäsävyinen tai tyveltä punertava. Se on lajistakin riippuen kalju tai tähtikarvainen ja harvakseen hapsikarvainen sekä yläosastaan toisinaan niukahkosti nystykarvainen.

Tyvellä on määrältään vaihtelevasti ruodillisia ruusukelehtiä, jotka usein alkavat lakastua jo kukinnan aikana. Ruoti on yleensä noin 1-5 cm pitkä. Lehtilapa on jäykähkö, suikea, kapeanpuikea tai kapeansoikea ja kiilatyvinen, terävä- tai tylppäkärkinen sekä laidoiltaan lähes ehyt tai harvakseen hampainen. Se on vihreä tai sinivihreä, päältä kaljuhko tai vähäkarvainen, alta ja reunoiltaan vaihtelevasti hapsikarvainen sekä alta usein myös tähtikarvainen. Lisäksi lehtien pinnoilla ja laidoilla on hyvin pieniä nystykarvoja, joiden havaitseminen vaatii voimakkaampaa (mielellään 50 x) suurennosta. Pituutta ruusukelehdillä on tavallisesti noin 5-12 cm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 1-3 cm. Varsi voi joskus olla lehdetön (pörhökalliokeltano, H. schmidtii subsp. residuum) tai varsilehtiä on päävarrella kierteisesti useimmiten 1-5 ja runsashaaraisissa yksilöissä joskus vähän enemmänkin. Ne ovat muuten ruusukelehtien kaltaiset mutta ruodittomat, kapeammat ja aina teräväkärkiset sekä leveimmältä kohtaa noin 0,3-1,5 cm leveät.

Mykeröstö on varren ja haarojen latvassa harsuna ja usein vähämykeröisenä huiskilona. Varsinaiset kukinnot muodostuvat näistä kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröperä on lähinnä tähti- ja nystykarvainen sekä useimmiten noin 10-70 mm pitkä. Sen tyvellä on rihmamainen tai kapeansuikea tukilehti, joka on noin 5-15 mm pitkä ja enintään noin 1 mm leveä. Toisinaan samankaltaisia pikkulehtiä on myös pitkin mykeröperää. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät useana tiiviinä, lomittaisena ja erimittaisena rivinä eli kehtona varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat lähinnä kapeanpuikeat tai kapean kolmiomaiset, suippokärkiset ja eriasteisen vihreät sekä tavallisesti noin 4-12 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Ne ovat yleensä hapsikarvaiset, mustan nystykarvaiset, vaalean pieninystyiset ja tyveltä myös tähtikarvaiset.

Kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 30-40 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mykerössä on lopulta noin 70-120 kaksineuvoista, keltaista ja tukisuomutonta kielikukkaa, joiden kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, lyhyen hapsikarvainen, kärjestään tylppä ja 5-hampainen. Laitimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. Kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 7-15 mm pitkä ja noin 2,5-3 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 3-4 mm pitkä. Verhiö on noin 5-6 mm pitkä ja muuntunut vaaleiksi hapsihaiveniksi. Heteitä on 5. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja keltaiselta tai tummahkolta (tummakalliokeltano, H. argenteum) luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun, kunnes hedelmistön kypsyttyä avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi. Pähkylä on lähes lieriömäisen tasapaksu tai hieman kärkeä kohti levenevä, 10-13-harjuinen ja punaruskea tai lähes mustanruskea. Se on tavallisesti noin 3-4,5 mm pitkä ja noin 0,6-1 mm leveä. Sen kärjessä on harmaanvalkoinen tai hieman kellanruskehtava, varreton ja hapsihaiveninen sekä noin 6-9 mm pitkä pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Normaali kukinta-aika on kesä-elokuu.

Kalliokeltanot ovat Suomessa alkuperäisiä, ja niitä on Kasviatlaksen mukaan tavattu harvinaisena tai harvinaisehkona Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan eliömaakunnissa. Yksi näytteestä asiantuntijan varmistama havainto on myös Keski-Pohjanmaan eliömaakunnasta. Lajiryhmän tunnistamisvaikeuden vuoksi levinneisyydestä ja runsaudesta ei ole luotettavaa tietoa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kallioalueet, rantakalliot, sorarinteet ja kuivat pientareet. Muissa Pohjoismaissa kalliokeltanoita kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.

Kalliokeltanot ovat apomikteja eli pähkylät kasvavat ja kehittyvät ilman pölytystä emokasvinsa klooneina. Näin ollen pienetkin aikojen kuluessa tapahtuneet perimän muutokset siirtyvät eteenpäin jälkeläisille ilman normaalisti tapahtuvaa ristipölytyksen tuomaa tasoitusta. Lajiryhmä on vaikea ja hankalasti rajattava sijoittuen tankikeltanoiden, H. sect. Tridentata ja ahokeltanoiden, H. sect. Vulgata välimaastoon.

Ukonkeltanoiden suvun apomiktinen lisääntyminen on synnyttänyt valtaisan joukon pikkulajeja, joita Suomessa kuvattiin tai ilmoitettiin noin 400 erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa. Tuottavimmin niiden parissa työskenteli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Johan Norrlin (1842-1917). Edellä mainitun kauden jälkeen innostus hiipui ja asiantuntemus painui sananmukaisesti maan alle. Nykyisin Suomessa ei ole monta henkilöä, jotka hallitsisivat edes tyydyttävästi ukonkeltanoiden taksonomisen monimuotoisuuden. Niinpä kasvitieteilijätkin, tavallisista luonnontarkkailijoista puhumattakaan, joutuvat tyytymään keltanoiden ryhmätasoiseen tarkasteluun, eikä sekään ole läheskään aina helppoa.

Ukonkeltanot jaotellaan nykyisin kymmeneen sektioon eli lajiryhmään. Tieteellisen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä ne ovat: Hieracium sect. Aestiva, pohjankeltanot; H. sect. Alpestris, sysikeltanot; H. sect. Alpina, tunturikeltanot; H. sect. Hieracium, salokeltanot; H. sect. Oreadea, kalliokeltanot; H. sect. Prenanthoidea, syyskeltanot; H. sect. Subalpina, mustakeltanot; H. sect. Tridentata, tankikeltanot; H. sect. Umbellata, sarjakeltanot ja H. sect. Vulgata, ahokeltanot. Ryhmistä salokeltanot ja ahokeltanot ovat hyvin monilajisia ja muut selvästi pienempiä.

Kuten edellä jo todettiin, kalliokeltanot muistuttavat rakenteellisesti eniten tanki- ja ahokeltanoita. Tankikeltanoilta puuttuu tyven lehtiruusuke, mutta joillakin kallokeltanoillakin se on vähälehtinen ja saattaa myöhemmin kesällä olla jo lakastunut. Kalliokeltanoiden esiintymisalueella kasvavat tankikeltanot ovat kuitenkin yleensä kookkaita, ja varsilehtiä on enemmän kuin viisi. Kalliokeltanoiden rajaus ahokeltanoihin voi ulkomuodon perusteella olla tankikeltanoita vaikeampi. Ahokeltanoilla on yleensä vähäinen lehtiruusuke, joka usein kuihtuu jo kukinnan alkuun mennessä. Varsilehtien määrähaarukka on suunnilleen sama. Ehkä varmin erottava tekijä löytyy lehtien karvoituksesta. Ahokeltanoiden ja myös tankikeltanoiden lehdissä ei ole nystykarvoja. Tosin kalliokeltanoidenkin nystykarvat ovat lehdissä niin pieniä, että niiden havaitseminen vaatii vahvempaa suurennusta.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle kalliokeltanoiden esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Esimerkkilajina tummakalliokeltano, H. argenteum.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Esimerkkilajina louhikalliokeltano, H. saxifragum.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 30-40 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mykerössä on lopulta noin 70-120 kaksineuvoista, keltaista kielikukkaa. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden kielikukkien kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, kärjestään tylppä ja viisihampainen. Laitimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. Kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 7-15 mm pitkä ja noin 2,5-3 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 3-4 mm pitkä. Kuvassa olevassa mykerössä on ainakin 100 kielikukkaa, joista keskimmäiset ovat vielä nuppuisia. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden kielikukissa on viisi hedettä. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on yksivartaloinen ja keltaiselta tai tummahkolta luotiltaan kaksiliuskainen. Kuvasarjan esittämällä tummakalliokeltanolla vartalo ja kaksihaarainen luotti ovat tummat, mihin myös suomalaisen nimen lajimääre viittaa. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät useana tiiviinä, lomittaisena ja erimittaisena rivinä varsinaista kukintoa. Mykeröperä on tiheähkösti tähtikarvainen ja vaihtelevasti nystykarvainen. Siinä on aika usein myös suomumaisia pikkulehtiä. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden kehtosuomut ovat lähinnä kapeanpuikeat tai kapean kolmiomaiset, suippokärkiset ja eriasteisen vihreät sekä tavallisesti noin 4-12 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Ne ovat yleensä hapsikarvaiset, mustan nystykarvaiset, vaalean pieninystyiset ja tyveltä myös tähtikarvaiset. Nystyt näkyvät kuvassa vaaleina pisteinä. Kielikukat ovat lyhyen hapsikarvaiset. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden mykerö avautuu hedelmistön kypsyttyä haiven- ja pähkyläpalloksi. Pähkylä on lähes lieriömäisen tasapaksu tai hieman kärkeä kohti levenevä, 10-13-harjuinen ja punaruskea tai lähes mustanruskea. Se on tavallisesti noin 3-4,5 mm pitkä ja noin 0,6-1 mm leveä. Sen kärjessä on harmaanvalkoinen tai hieman kellanruskehtava, varreton ja hapsihaiveninen sekä noin 6-9 mm pitkä pappus eli verhiön muutunnainen. U, Tammisaari, nyk. Raasepori, Snappertuna, Antby, maantien 1050 varsi juuri ennen Inkoon rajaa, louhittu kivikkorinne, 17.6.2007. Ryhmämäärityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2009. Kuva näytteestä, copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden ruusukelehtien ruoti on yleensä noin 1-5 cm pitkä. Lehtilapa on jäykähkö, suikea, kapeanpuikea tai kapeansoikea ja kiilatyvinen, terävä- tai tylppäkärkinen sekä laidoiltaan lähes ehyt tai harvakseen hampainen. Se on tavallisesti noin 5-12 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 1-3 cm leveä. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden lehdet ovat alta hieman vaaleammat. Ne ovat päältä kaljuhkot tai vähäkarvaiset ja alta sekä reunoiltaan vaihtelevasti hapsikarvaiset. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden lehdet ovat usein alta myös tähtikarvaiset. Tähtikarvoitus näkyy kuvassa lähinnä keskisuonessa. Lisäksi lehtien pinnoilla ja laidoilla on hyvin pieniä nystykarvoja, joiden havaitseminen vaatii voimakkaampaa (mielellään 50 x) suurennosta. Kuvassa ne näkyvät vaaleina pisteinä. Lehtien nystykarvat ovat tärkeä mutta suurentavaa tarkastelua vaativa, erottava tuntomerkki lähilajiryhmiin, ahokeltanoihin, H. sect. Vulgata ja tankikeltanoihin, H. sect. Tridentata, joiden lehdissä nystykarvoja ei ole. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanoiden varret ovat lehtiosuudella lajistakin riippuen kaljut tai tähtikarvaiset ja harvakseen hapsikarvaiset. Lehtien muuten pienihampaisissa laidoissa saattaa tyviosassa olla muutama kookkaampikin hammas. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Oreadea – kalliokeltanot ovat Suomessa alkuperäisiä, ja niitä on Kasviatlaksen mukaan tavattu harvinaisena tai harvinaisehkona lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan eliömaakunnista. Lajiryhmän tunnistamisvaikeuden vuoksi levinneisyydestä ja runsaudesta ei ole luotettavaa tietoa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kallioalueet, rantakalliot, sorarinteet ja kuivat pientareet. Jos on kiinnostunut lajiryhmästä, kannattaa huomio ensimmäiseksi keskittää kivipinnoilla kasvaviin ukonkeltanoihin, joiden lehdistä voi pienellä, mukana kulkevalla mikroskooppilampulla etsiä minimaalisia nystykarvoja. 13.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto