- Hieracium morulum (Dahlst.) Dahlst. – kalevanmustakeltano
- Hieracium nigrescens Willd. – pohjanmustakeltano
- Hieracium sect. Subalpina Pugsl. – mustakeltanot
- aikaisemmin Suomessa käytetty nimi Hieracium Nigrescentia -ryhmä
- Hieracium L. – ukonkeltanot
- Asteraceae – asterikasvit (aikaisemmin Cichoriaceae – sikurikasvit)
Mustakeltanoiden, Hieracium sect. Subalpina -ryhmään kuuluu kaksi Suomen putkilokasvien luetteloon (2019) otettua, samankaltaista lajia, kalevanmustakeltano, H. morulum ja pohjanmustakeltano, H. nigrescens. Mustakeltanot ovat monivuotisia, maitiaisnesteisiä ja pystyjä ruohoja, jotka ovat tavallisesti noin 15-45 cm korkeita. Niiden juurakko on vino, lyhyehkö mutta haarova ja rönsytön. Varret ovat yksittäin tai juurakosta nousee muutaman varren ryhmä. Varsi on lähes aina yläosastaan haarova, liereä ja vihertävän tai mustanvihreän sävyinen. Se on hapsi- ja tähtikarvainen sekä yläosastaan myös mustan nystykarvainen. Hapsikarvat ovat pehmeät, tyveltä yleensä tummat, muuten vaaleat ja useimmiten noin 1-2 mm pitkät.
Tyvellä on monilehtinen ja ruodillinen lehtiruusuke. Ruoti on yleensä noin 1-5 cm pitkä ja kapeasti siipipalteinen tai siipipalteeton. Lehtilapa on lähinnä soikeahko, kiilatyvinen ja pyöreä-, tylppä tai suippokärkinen. Se on vaihtelevasti hampainen sekä tavallisesti noin 2-6 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 1-2,5 cm leveä. Varsilehtiä on kierteisesti yleensä 1-3. Alin niistä on ruodillinen, ruusukelehtien kaltainen ja lähes samankokoinen. Muut varsilehdet ovat lähes tai aivan ruodittomat, suikeat tai tasasoukat ja pienihampaiset tai ehytlaitaiset sekä useimmiten noin 1-4 cm pitkät ja noin 0,1-0,7 cm leveät. Kaikki lehdet ovat molemmin puolin vihreät tai harmaanvihreät ja hapsikarvaiset sekä vaihtelevasti nystykarvaiset ja toisinaan alapinnalta myös tähtikarvaiset.
Kukintomykeröitä on vartta kohti tavallisesti 2-5, ja ne ovat varren sekä haarojen tai peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröhaarat tai -perät ovat lehtihankaiset, tiheästi mustan nystykarvaiset ja tähtikarvaiset sekä useimmiten noin 5-70 mm pitkät. Mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät useana tiiviinä, lomittaisena ja erimittaisena rivinä eli kehtona varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat lähinnä suikeat tai kapean kolmiomaiset, teräväksi kärjeksi suippenevat ja tummahkonvihreät tai mustanvihreät. Ne ovat vaihtelevasti mustan nystykarvaiset ja hapsikarvaiset. Hapsikarvat ovat noin 0,5-1,5 mm pitkät. Kehtosuomut ovat tavallisesti noin 6-12 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-1,5 mm leveät.
Kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 30-35 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mykerössä on lopulta noin 60-100 kaksineuvoista, keltaista ja tukisuomutonta kielikukkaa, joiden kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, lyhyen hapsikarvainen, kärjestään tylppä ja 5-hampainen. Reunimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. Kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 6-13 mm pitkä ja noin 2-2,5 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 3-5 mm pitkä. Verhiö on noin 5-6 mm pitkä ja muuntunut vaaleiksi hapsihaiveniksi. Heteitä on 5. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja tummalta luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun, kunnes hedelmistön kypsyttyä avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi. Pähkylä on lähes lieriömäisen tasapaksu tai hieman kärkeä kohti levenevä, 10-13-harjuinen ja punaruskea tai lähes mustanruskea. Se on tavallisesti noin 3-4,5 mm pitkä ja noin 1-1,5 mm leveä. Sen kärjessä on valkoinen, harmaanvalkoinen tai hieman kellanruskehtava, varreton ja hapsihaiveninen sekä noin 6-10 mm pitkä pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Normaali kukinta-aika on heinä-syyskuu.
Mustakeltanot ovat Suomessa alkuperäisiä. Ne ovat yleisempiä vain Enontekiön Lapin eliömaakunnassa ja harvinaisia Inarin Lapin, Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakunnissa sekä Koillismaan eliömaakunnan pohjoisosassa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tunturikankaat, kalliorinteet ja -töyräät, soraikot sekä jokivarsien kalliot ja hiekkatörmät. Muissa Pohjoismaissa mustakeltanoita kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa.
Mustakeltanoiden pähkylätuotanto kehittyy ilmeisesti kokonaan ilman ristipölytystä, apomiktisesti emokasvin klooneina. Mykeröissä käy kuitenkin mm. kimalaisia ja muita pistiäisiä, joten siitepölyä, ehkäpä mettäkin muodostuu. Lajiryhmä sijoittuu tunturikeltanoiden, H. sect. Alpina ja salokeltanoiden, H. sect. Hieracium välimaastoon. Suomesta on aikanaan nimetty noin 30 mustakeltanoiden apomiktista pikkulajia, joita ei yli 50 vuoteen ole enää juurikaan tutkittu.
Ukonkeltanoiden apomiktinen lisääntyminen on synnyttänyt valtaisan joukon pikkulajeja, joita Suomessa kuvattiin tai ilmoitettiin noin 400 erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa. Tuottavimmin niiden parissa työskenteli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Johan Norrlin (1842-1917). Edellä mainitun kauden jälkeen innostus hiipui ja asiantuntemus painui sananmukaisesti maan alle. Nykyisin Suomessa ei ole monta henkilöä, jotka hallitsisivat edes tyydyttävästi ukonkeltanoiden taksonomisen monimuotoisuuden. Niinpä kasvitieteilijätkin, tavallisista luonnontarkkailijoista puhumattakaan, joutuvat useimmiten tyytymään keltanoiden ryhmätasoiseen tarkasteluun, eikä sekään ole läheskään aina helppoa.
Ukonkeltanot jaotellaan nykyisin kymmeneen sektioon eli lajiryhmään. Tieteellisen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä ne ovat: Hieracium sect. Aestiva, pohjankeltanot; H. sect. Alpestris, sysikeltanot; H. sect. Alpina, tunturikeltanot; H. sect. Hieracium, salokeltanot; H. sect. Oreadea, kalliokeltanot; H. sect. Prenanthoidea, syyskeltanot; H. sect. Subalpina, mustakeltanot; H. sect. Tridentata, tankikeltanot; H. sect. Umbellata, sarjakeltanot ja H. sect. Vulgata, ahokeltanot. Ryhmistä salokeltanot ja ahokeltanot ovat hyvin monilajisia ja muut selvästi pienempiä.
Mustakeltanot muistuttavat kasvupaikoillaan oikeastaan vain tunturikeltanoita, joiden varsi on kuitenkin lähes aina haaraton ja 1-mykeröinen. Kehdon hapsikarvat ovat mustakeltanoita pitemmät, noin 2-4mm pitkät. Lisäksi vartalo luotteineen on keltainen.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle mustakeltanoiden esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden kukintomykeröitä on vartta kohti useimmiten 2-5, ja ne ovat varren sekä haarojen tai peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröhaarat tai -perät ovat lehtihankaiset, tiheästi mustan nystykarvaiset ja tähtikarvaiset sekä useimmiten noin 5-70 mm pitkät. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Saanan koillispuoli, Saanajärven luoteispäässä oleva harjannealue, järvestä nouseva alarinne, 695 m mpy, 18.7.2023. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 30-35 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mustakeltanoiden, kuten muidenkin suvun keltanoiden pähkylätuotanto kehittyy ilmeisesti kokonaan ilman ristipölytystä, apomiktisesti emokasvin klooneina. Kukat tuottavat kuitenkin siitepölyä, ehkäpä mettäkin. Siitepöly kelpaa ravinnoksi kimalaisten ja muiden pistiäisten lisäksi kärpäsillekin. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Saanan koillispuoli, Saanajärven luoteispäässä oleva harjannealue, järvestä nouseva alarinne, 695 m mpy, 18.7.2023. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden mykeröissä on lopulta noin 60-100 kaksineuvoista, keltaista kielikukkaa, joiden kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, lyhyen hapsikarvainen, kärjestään tylppä ja viisihampainen (kuvan mykerössä kukkia näyttää olevan noin 85). Reunimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. Kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 6-13 mm pitkä ja noin 2-2,5 mm leveä. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Saanan pitkä ja loivahko luoteisrinne, tunturipaljakka laelle nousevan reitin varrella, 705 m mpy, 17.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden kielikukissa on viisi hedettä, joiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on yksivartaloinen ja tummalta luotiltaan kaksiliuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Saanan pitkä ja loivahko luoteisrinne, tunturipaljakka laelle nousevan reitin varrella, 705 m mpy, 17.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden kehtosuomut ovat lähinnä suikeat tai kapean kolmiomaiset, teräväksi kärjeksi suippenevat ja tummahkonvihreät tai mustanvihreät. Ne ovat vaihtelevasti mustan nystykarvaiset ja hapsikarvaiset. Hapsikarvat ovat noin 0,5-1,5 mm pitkät. Kehtosuomut ovat tavallisesti noin 6-12 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-1,5 mm leveät. Kuvassa mykerön vasemmassa laidassa riippuvasta kielikukasta näkyy hyvin sen rakenne. Kieliosan alapuolella on yleensä piilossa oleva tyviosa, joka on noin 3-5 mm pitkä. Yhtymäkohdasta työntyy esiin vartalo luottihaaroineen. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Mallan luonnonpuisto, Kalottireitin varsi Siilaskosken ja Mallalampien välillä, tunturikangas, 575 m mpy, 19.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanot ovat Suomessa alkuperäisiä. Ne ovat yleisempiä vain Enontekiön Lapin eliömaakunnassa ja harvinaisia Inarin Lapin, Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakunnissa sekä Koillismaan eliömaakunnan pohjoisosassa. Muissa Pohjoismaissa mustakeltanoita kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Mallan luonnonpuisto, Kalottireitin varsi Siilaskosken ja Mallalampien välillä, tunturikangas, 575 m mpy, 19.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Hieracium sect. Subalpina – mustakeltanoiden Kasvupaikkoina ovat lähinnä tunturikankaat, kalliorinteet ja -töyräät, soraikot sekä jokivarsien kalliot ja hiekkatörmät. Suomesta on aikanaan nimetty noin 30 mustakeltanoiden apomiktista eli ilman pölytystä syntynyttä pikkulajia, joita ei yli 50 vuoteen ole enää juurikaan tutkittu. EnL, Enontekiö, Kilpisjärvi, Saanan pitkä ja loivahko luoteisrinne, tunturipaljakka laelle nousevan reitin varrella, 705 m mpy, 17.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 