• Hieracium caesium (Fr) Fr. – siniahokeltano
• Hieracium caespiticola Norrl. – kaskiahokeltano
• Hieracium coniops Norrl. – törmäahokeltano
• Hieracium constringens Norrl. – ahvenanahokeltano
• Hieracium coronarium Brenner – sudenahokeltano
• Hieracium diaphanoides Lindeb. – koivuahokeltano
• Hieracium fulvescens Norrl. – vaalea-ahokeltano
• Hieracium hyalinellum Brenner – etelänahokeltano
• Hieracium improvisum Norrl. – kärpänahokeltano
• Hieracium impunctatum Norrl. – uudenmaanahokeltano
• Hieracium incurrens Saelan ex Norrl. – haka-ahokeltano
• Hieracium internatum Brenner – rinneahokeltano
• Hieracium kuusamoënse Vain. – kuusamonahokeltano
• Hieracium laeticolor (Almq.) Lönnr. – heloahokeltano
• Hieracium plumbeum Blytt & Fr. – lyijyahokeltano
• Hieracium prolixiforme Norrl. – maksa-ahokeltano
• Hieracium ravidum Brenner – kivikkoahokeltano
• Hieracium silenii (Norrl.) Norrl. – siléninahokeltano
• Hieracium subarctoum Norrl. – kaira-ahokeltano
• Hieracium subpellucidum Norrl. – myyränahokeltano
• Hieracium subrigidum (Almq. ex Stenstr.) Dahlst. – peiponahokeltano
• Hieracium subsimile Norrl. – kyynahokeltano
• Hieracium umbricola Saelan ex Norrl. – katveahokeltano
• Hieracium wainioi Norrl. – vainionahokeltano
• Hieracium vulgatum Fr. – piennarahokeltano
• Hieracium sect. Vulgata (Griseb.) Willk. & Lange – ahokeltanot
• Hieracium L. – ukonkeltanot
• Asteraceae – asterikasvit (aikaisemmin Cichoriaceae – sikurikasvit)

Ahokeltanoiden Hieracium sect. Vulgata -ryhmään sisältyy 25 yllä mainittua Suomen putkilokasvien luetteloon (2019) otettua lajia, joiden erottaminen toisistaan vaatii nykysukupolvien aikana yhä harvinaisemmaksi käynyttä erityisasiantuntemusta. Ahokeltanot ovat monivuotisia, maitiaisnesteisiä ja pystyjä ruohoja, jotka ovat yleensä noin 20-80 cm korkeita. Juurakko on lyhyt tai pitkähkö, runsaasti sivujuurinen, yläosastaan haarova mutta rönsytön. Varret ovat yksittäin tai juurakosta nousee useampivartinen ryhmä. Varsi on haarova, usein tanakka, liereähkö ja vihreäsävyinen tai varsinkin tyveltä punertava. Se on vaihtelevasti hapsi- ja tähtikarvainen ja joillakin lajeilla myös nystykarvainen.

Tyvellä on kukintavaiheessa lakastuva tai sen aikanakin säilyvä, ruodillinen ja niukka – runsas lehtiruusuke. Ruoti on useimmiten noin 1-8 cm pitkä, vihreäsävyinen tai sinipunainen. Lehtilapa on yleensä suikea tai soikeahko, kiilatyvinen suipon terävä-, tylppä- tai joskus pyöreähkökärkinen. Laidat ovat vaihtelevasti iso- tai pienihampaiset ja toisinaan liuskaiset. Lapa on vihreä, harmaanvihreä, sinivihreä tai joskus punertava ja molemmin puolin hapsikarvainen. Se on tavallisesti noin 4-20 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 1-5 cm leveä. Varsi on yleensä (0-)2-5-lehtinen. Alimmat lehdet ovat ruodilliset ja malliltaan sekä muilta ominaisuuksiltaan ruusukelehtien kaltaiset. Niiden ruoti on noin 1-6 cm pitkä. Ruodillisten ja ruodittomien varsilehtien lapa on useimmiten noin 3-17 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 1-5 cm leveä.

Mykeröstö on varren ja haarojen latvassa harsuna ja usein vähämykeröisenä huiskilona. Varsinaiset kukinnot muodostuvat näistä kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröperä on lajistakin riippuen vaihtelevasti tähti-, hapsi- ja nystykarvainen sekä useimmiten noin 10-80 mm pitkä. Sen tyvellä on rihmamainen tai kapeansuikea tukilehti, joka on noin 3-10 mm pitkä ja enintään noin 1 mm leveä. Toisinaan samankaltaisia pikkulehtiä on myös pitkin mykeröperää. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät useana tiiviinä, lomittaisena ja erimittaisena rivinä eli kehtona varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat lähinnä kapeanpuikeat tai kapean kolmiomaiset, suippokärkiset ja eriasteisen vihreät sekä tavallisesti noin 4-11 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Ne ovat lajista riippuen vaihtelevin kombinaatioin ja runsaussuhtein nysty-, hapsi- ja tähtikarvaiset. Kehdon karvoitus on kaiken kaikkiaan hyvin olennainen ryhmän lajeja määrittävä tekijä.

Kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 20-30 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mykerössä on lopulta noin 50-80 kaksineuvoista, keltaista ja tukisuomutonta kielikukkaa, joiden kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, kaljuhko tai niukkakarvainen, kärjestään tylppä ja 5-hampainen. Laitimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. Kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 6-11 mm pitkä ja noin 2-3 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 2,5-3,5 mm pitkä. Verhiö on noin 5-6 mm pitkä ja muuntunut vaaleiksi hapsihaiveniksi. Heteitä on 5. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja keltaiselta tai tummalta luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun, kunnes hedelmistön kypsyttyä avautuu haiven- ja pähkylärunsaudeksi. Pähkylä on lähes lieriömäisen tasapaksu tai hieman kärkeä kohti levenevä, 10-13-harjuinen ja punaruskea tai lähes mustanruskea. Se on tavallisesti noin 3-4,5 mm pitkä ja noin 0,6-0,8 mm leveä. Sen kärjessä on harmaanvalkoinen tai hieman kellanruskehtava, varreton ja hapsihaiveninen sekä noin 6-9 mm pitkä pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Normaali kukinta-aika on kesä-syyskuu. Ryhmänä ahokeltanoiden paras kukinta-aika sijoittuu noin pari viikkoa salokeltanoiden ryhmää, H. sect. Hieracium, myöhemmäksi.

Ahokeltanot on Suomessa alkuperäinen lajiryhmä, jota tavataan kaikissa eliömaakunnissa. Lajiryhmä on yleinen tai yleisehkö lähes koko Suomessa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, jossa esiintyminen harvinaistuu. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat ja tuoreet metsät (harvemmin lehdot), hakkuualueet, metsänlaiteet, niityt, pensaikot, kalliot, rannat, pientareet ja metsäiset tienvarret. Muissa Pohjoismaissa ahokeltanoita kasvaa Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.

Ahokeltanot ovat apomikteja eli pähkylät kasvavat ja kehittyvät ilman pölytystä emokasvinsa klooneina. Näin ollen pienetkin aikojen kuluessa tapahtuneet perimän muutokset siirtyvät eteenpäin jälkeläisille ilman normaalisti tapahtuvaa ristipölytyksen tuomaa tasoitusta. Niinpä ahokeltanoista on Suomessa julkaistu noin 140 pikkulajia, joista vain osa on otettu alussa mainittuun putkilokasvien luetteloon.

Kaikkiaan ukonkeltanoiden suvun apomiktinen lisääntyminen on synnyttänyt valtaisan joukon pikkulajeja, joita Suomessa kuvattiin tai ilmoitettiin noin 400 erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa. Tuottavimmin niiden parissa työskenteli Helsingin yliopiston kasvitieteen professori Johan Norrlin (1842-1917). Edellä mainitun kauden jälkeen innostus hiipui ja asiantuntemus painui sananmukaisesti maan alle. Nykyisin Suomessa ei ole monta henkilöä, jotka hallitsisivat edes tyydyttävästi ukonkeltanoiden taksonomisen monimuotoisuuden. Niinpä kasvitieteilijätkin, tavallisista luonnontarkkailijoista puhumattakaan, joutuvat tyytymään keltanoiden ryhmätasoiseen tarkasteluun, eikä sekään ole läheskään aina helppoa.

Ukonkeltanot jaotellaan nykyisin kymmeneen sektioon eli lajiryhmään. Tieteellisen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä ne ovat: Hieracium sect. Aestiva, pohjankeltanot; H. sect. Alpestris, sysikeltanot; H. sect. Alpina, tunturikeltanot; H. sect. Hieracium, salokeltanot; H. sect. Oreadea, kalliokeltanot; H. sect. Prenanthoidea, syyskeltanot; H. sect. Subalpina, mustakeltanot; H. sect. Tridentata, tankikeltanot; H. sect. Umbellata, sarjakeltanot ja H. sect. Vulgata, ahokeltanot. Ryhmistä salokeltanot ja ahokeltanot ovat hyvin monilajisia ja muut selvästi pienempiä.

Ahokeltanoista on käytetty myös ryhmälajinimeä H. lachenalii. Lajiryhmä on muihin ryhmiin nähden kohtalaisen tunnistettava. Ryhmä on kuitenkin rinnakkainen salokeltanoiden kanssa, eikä rajalinja ryhmien välillä ole aina selkeä vaan tulkinnanvarainen tai Retkeilykasvion (1998) ilmaisun mukaisesti epämääräinen. Salokeltanoiden ruusukelehdet ovat yleensä lukuisia ja leveänsoikeita, puikeita tai kolmiomaisen puikeita sekä tyveltään useimmiten tylppiä tai herttamaisia. Varsilehtiä on tavallisesti yksi tai enintään kaksi. Tällaisten tyypillisten salokeltanoiden osalta sekaantumista ahokeltanoihin ei juurikaan tapahdu. Ryhmien rajapinnassa on kuitenkin joitakin ahokeltanoita, joilla on runsas ja pitkään säilyvä lehtiruusuke, eikä varsilehtiäkään ole juuri yhtä, kahta enempää. Yksi tällainen ahokeltanolaji on kivikkoahokeltano, H. ravidum, josta on myös kuva alla olevassa kuvasarjassa. Retkeilykasvion mukaan se on aho- ja salokeltanoiden lajiryhmien välimuoto, joka lähenee salokeltanoihin kuuluvaa mäyränsalokeltanoa, H. subcaesium. Kun ryhmien rajapinnat näyttävät menevän osin lomittain, on raja vedettävä kuitenkin johonkin tai pyrittävä muodostamaan uusi, välittävä lajiryhmä. Lajiryhmitykseen saattaakin olla tulossa muutoksia.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle ahokeltanoiden esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Esimerkkilajina siniahokeltano, H. caesium.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Esimerkkilajina koivuahokeltano, H. diaphanoides.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Esimerkkilajina haka-ahokeltano, H. incurrens.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden mykeröstö on varren ja haarojen latvassa harsuna ja usein vähämykeröisenä huiskilona. Varsinaiset kukinnot muodostuvat näistä kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröperä on useimmiten noin 10-80 mm pitkä. ES, Imatra, Vuoksenniska, Kaukopää, Kolmen ristin kirkon kohdalla, Ruokolahdentien varressa oleva niittymäinen kenttäalue, 9.7.2015. Kuvassa on piennarahokeltano, H. vulgatum. Määrityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2015. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden kukintomykerö on avoimimmillaan tavallisesti noin 20-30 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisana aikana. Mykerössä on lopulta noin 50-80 kaksineuvoista ja keltaista kielikukkaa, joiden kieli on lähes tasasoukka, kärjestään tylppä ja viisihampainen. Laitimmaiset kukat ovat pysyvästi sisempiä pitemmät. EH, Hämeenlinna, Luolaja, Aleksis Kiven kadun varsi Hieronvainion peltoalueen kohdalla, lepikon laide, 26.6.2018. Kuvassa on myyränahokeltano, H, subpellucidum, joka on kasvanut samalla paikalla ainakin 10 vuotta. Määrityksen on tehnyt samasta kasvustosta otetusta näytteestä Alexander Sennikov 2009. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden mykerön kielikukkien kieliosa on lopulta yleensä noin 6-11 mm pitkä ja noin 2-3 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 2,5-3,5 mm pitkä. Kukissa on viisi hedettä, joiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on yksivartaloinen ja keltaiselta tai tummalta luotiltaan kaksiliuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kuvan mykerössä on hieman yli 50 kielikukkaa, joista keskimmäiset ovat vielä nuppuisia. EH, Hämeenlinna, Hangasmäki, Kankaistenjärven pohjoispää, Hangastöllintien varsi, metsän reuna pienen, kesannolla olevan peltolaikun laiteessa, 5.7.2012. Kuvassa on haka-ahokeltano, H. incurrens. Määrityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2013. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät useana tiiviinä, lomittaisena ja erimittaisena rivinä varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat lähinnä kapeanpuikeat tai kapean kolmiomaiset, suippokärkiset ja eriasteisen vihreät sekä tavallisesti noin 4-11 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Suomut ja mykeröperä ovat lajista riippuen vaihtelevin kombinaatioin ja runsaussuhtein nysty-, hapsi- ja tähtikarvaiset. Kehdon karvoitus on kaiken kaikkiaan hyvin olennainen ryhmän lajeja määrittävä tekijä. ES, Imatra, Vuoksenniska, Kaukopää, Kolmen ristin kirkon kohdalla, Ruokolahdentien varressa oleva niittymäinen kenttäalue, 9.7.2015. Kuvassa on piennarahokeltano, H. vulgatum. Määrityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2015. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden kukinta-aika on pitkä. Samaan aikaan kun mykeröstöhuiskilossa avautuu yhä uusia kukintoja, osa on sulkeutuneena lopettanut kukintansa, ja osa on hedelmistön kypsyttyä avautunut haiven- ja pähkyläpalloiksi. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Majalahdentien laita Sammonsuontien risteyksen lounaispuolella, 12.7.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden pähkylät ovat lähes lieriömäisen tasapaksuja tai hieman kärkeä kohti leveneviä, 10-13-harjuisia ja punaruskeita tai lähes mustanruskeita. Ne ovat tavallisesti noin 3-4,5 mm pitkiä ja noin 0,6-0,8 mm leveitä. Niiden kärjessä on harmaanvalkoinen tai hieman kellanruskehtava, varreton ja hapsihaiveninen sekä noin 6-9 mm pitkä pappus eli verhiön muutunnainen. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Majalahdentien laita Sammonsuontien risteyksen lounaispuolella, 12.7.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden tyvellä on kukintavaiheessa lakastuva tai sen aikanakin säilyvä, ruodillinen ja niukka – runsas lehtiruusuke. Ruoti on useimmiten noin 1-8 cm pitkä. Lehtilapa on yleensä suikea tai soikeahko, kiilatyvinen suipon terävä-, tylppä- tai joskus pyöreähkökärkinen. Lapa on vihreä, harmaanvihreä, sinivihreä tai toisinaan alta punertava ja tavallisesti noin 4-20 cm pitkä sekä leveimmältä kohtaa noin 1-5 cm leveä. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Hirsimäki, omakotialue, omakotitontin laide Näsiäntien varressa, 4.7.2012. Kuvassa on koivuahokeltano, H. diaphanoides. Määrityksen on tehnyt samasta kasvustosta otetusta näytteestä Alexander Sennikov 2007. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden lehtiaidat ovat vaihtelevasti iso- tai pienihampaiset ja toisinaan liuskaiset. Lapa on molemmin puolin hapsikarvainen. EH, Hämeenlinna, Luolaja, Aleksis Kiven kadun varsi Hieronvainion peltoalueen kohdalla, lepikon laide, 26.6.2018. Kuvassa on myyränahokeltano, H, subpellucidum, joka on kasvanut samalla paikalla ainakin 10 vuotta. Määrityksen on tehnyt samasta kasvustosta otetusta näytteestä Alexander Sennikov 2009. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanoiden alimmat varsilehdet ovat ruodilliset ja muut ruodittomat. Ne ovat yleensä suikeahkot ja lavaltaan useimmiten noin 3-17 cm pitkät sekä leveimmältä kohtaa noin 1-5 cm leveät. Varret ovat liereähköt, vaihtelevasti hapsi- ja tähtikarvaiset sekä joillakin lajeilla myös nystykarvaiset. ES, Imatra, Vuoksenniska, Kaukopää, Kolmen ristin kirkon kohdalla, Ruokolahdentien varressa oleva niittymäinen kenttäalue, 9.7.2015. Kuvassa on piennarahokeltano, H. vulgatum. Määrityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2015. Copyright Hannu Kämäräinen.

Hieracium sect. Vulgata – ahokeltanot on Suomessa alkuperäinen lajiryhmä, jota tavataan kaikissa eliömaakunnissa. Lajiryhmä on yleinen tai yleisehkö lähes koko Suomessa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, jossa esiintyminen harvinaistuu. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat ja tuoreet metsät (harvemmin lehdot), hakkuualueet, metsänlaiteet, niityt, pensaikot, kalliot, rannat, pientareet ja metsäiset tienvarret. Ahokeltanot voivat toisinaan, esimerkiksi juuri hakkuualueilla, muodostaa aika nopeasti tiheitä ja laajojakin kasvustoja yläosastaan haarovan juuriston ja runsaan pähkylätuotannon avulla. EH, Pälkäne, Äimälä, Mallasveden Mallasselän itärantaa kulkevan Äimäläntien varren hakkuuaukko Rantalan tilan pohjoispuolella, 22.6.2016. Kuvassa on koivuahokeltano, H. diaphanoides. Määrityksen on tehnyt näytteestä Alexander Sennikov 2017. Copyright Hannu Kämäräinen.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto