Iris pseudacorus – keltakurjenmiekka | Pohjolan kasvien pauloissa

Iris pseudacorus L. – keltakurjenmiekka
Iris L. – (perho)kurjenmiekat
Iridaceae – kurjenmiekkakasvit

Keltakurjenmiekka, Iris pseudacorus, on monivuotinen, pysty ja aluslehtinen sekä tavallisesti noin 60-120 cm korkea ja myrkyllinen ruoho. Sen juurakko on paksu, vaakasuoraan suikertava ja haarova. Sen avulla laji voi levittäytyä laajoiksikin kasvustoiksi. Juurakosta nousevien varsien ja sisäkkäisten lehtikimppujen tyvellä on runsaasti ohuita ja pitkiä juuria. Varsi on liereä, täyteinen ja nivelikäs sekä kalju ja vihreä.

Aluslehdet ovat miekkamaiset eli teräväksi kärjeksi suippenevat ja tyveä lukuun ottamatta muuten tasalevyisen kapeat ja litteät. Tyviosa on teräväkouruinen. Kouru mataloituu vähitellen ylöspäin suoraksi lehtipinnaksi. Lehdet ovat kouruosaltaan tiiviisti sisäkkäiset. Ne ovat silposuoniset, kaljut ja vihreät tai sinivihreät sekä pinnaltaan sileät tai toisinaan aaltoilevat. Keskisuoni on selvästi erottuva. Pituutta lehdillä on yleensä noin 50-90 cm ja leveyttä noin 1-4 cm. Nivelten kohdalla olevat varsilehdet ovat ominaisuuksiltaan samankaltaiset kuin aluslehdetkin mutta lyhyemmät ja latvaa kohti edelleen lyhenevät. Niiden terävä laita on vartta kohden ja tyviosa on jopa 10 cm tuppimaisesti avoin ja varren ympäri sepivä.

Kukinto on varren latvassa ja latvaosan lehtihangoissa viuhkomaisesti. Varsilehden sisältä ulkoneva, yläviisto kukintoperä on yleensä noin 5-20 cm pitkä lyheten latvaa kohti. Varren ja kunkin kukintoperän kärjessä on tavallisesti useampia kukkia, joista tavallisesti vain yksi kerrallaan on kukassa ja muut ovat nuppuina tai jo kukkineet. Kukkaperä on noin 2-5 cm pitkä. Kukkanuppua suojaa kalvoreunainen suojuslehti, joka on useimmiten noin 4-7 cm pitkä. Se ei karise, vaan jää ylälehdeksi kukan alapuolelle. Uusien kukkien puhjetessa näitä ylälehtiä kertyy lomittaiseksi nipuksi varren ja kukintoperän kärkeen.

Kukka on yleisväriltään kirkkaankeltainen, säteittäinen ja useimmiten noin 80-100 mm leveä. Vaikka kukka on kaikin puolin näyttävä, varsinaiset terälehdet puuttuvat. Näyttävyys syntyykin kookkaista kehälehdistä ja terälehtimäisistä luottiliuskoista. Kehän tyvi on kapean torvimainen ja noin 10-15 mm pitkä. Kehälehtiä on 6, joista 3 ovat ulompia ja kookkaita ja 3 sisempiä ja pieniä. Ulommat kehälehdet ovat alaspäin kaartuvat, vastapuikeahkot ja suorana tavallisesti noin 50-80 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 30-40 mm leveät. Ne ovat näkyvästi tiheäsuoniset ja niiden tyvessä on puikeahko, ruskehtavarajainen alue, jossa myös osa suonituksesta on ruskeasävyistä. Sisemmät kehälehdet ovat pystyhköt, lähinnä kapean vastapuikeat ja yleensä noin 20-30 mm pitkät sekä leveimmältä kohtaa noin 5-8 mm leveät.

Sikiäin on kehänalainen, 3-lokeroinen ja sukkulamainen sekä kukintavaiheessa noin 15-20 mm pitkä ja noin 3-5 mm leveä. Hedelmöitymisen jälkeen se alkaa nopeasti kasvaa ja paisua. Heteitä on 3. Palho on keltainen ja noin 15 mm pitkä. Ponsi on ruskea ja yleensä noin 12-13 mm pitkä. Emi on 1-vartaloinen ja se haarautuu kärjestään kolmeen terälehtimäiseen luottiliuskaan. Vartalo on noin 15 mm pitkä. Luottiliuskat ovat keltaiset, sivulle kaartuvat, päästään yleensä kaksiliuskaiset ja laidoiltaan epäsäännöllisen liuskahampaiset sekä suorana tavallisesti noin 30-40 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 10-15 mm leveät. Ne ovat sisempiä kehälehtiä pitemmät. Heteet ovat painautuneet tiiviisti kunkin luottihaaran alapintaa vasten. Hedelmä on 3-lokeroinen kota, joka on lieriömäinen, suora tai hieman kaareva ja lyhytnokkainen. Se on tavallisesti noin 40-60 mm pitkä ja noin 10-15 mm leveä. Kota on kypsänä kellanvihreä tai kellanruskehtava ja avautuu pitkittäin saumoistaan. Siemenet ovat litteähköt, kulmikkaat ja ruskeat sekä noin 7 mm pitkät ja kelluvat. Normaali kukinta-aika on kesä-heinäkuu.

Keltakurjenmiekka on alkuperäinen laji Suomessa. Sen esiintymisalue yltää etelästä päin Kainuun, Oulun Pohjanmaan ja Perä-Pohjanmaan eliömaakuntien väliselle linjalle saakka. Tulokkaana se on tavattu myös Koillismaan eliömaakunnasta. Laji on yleisin maan etelä- ja keskiosissa. Kasvupaikkoina ovat erityisesti järvien, lampien, jokien, purojen ja lammikoiden savi- lieju- ja mutarannat sekä matala rantavesi ja tervaleppäkorvet. Näyttävyytensä vuoksi keltakurjenmiekkaa on siirretty paljon myös koristekasviksi mökkirannoille, pihalammikoihin ja kukkapenkkeihinkin, joista se on ajan saatossa kulkeutunut myös viljelykarkulaiseksi asutuksen lähistölle. Lajista on jalostettu myös useita koristekasvilajikkeita. Keltakurjenmiekka on rauhoitettu Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnissa. Se on valittu Kymenlaakson maakuntakukaksi. Muissa Pohjoismaissa lajia esiintyy Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sekä Tanskan Färsaarilla.

Keltakurjenmiekka on Suomen komeimpia ruohovartisia luonnonkasveja. Se on hyönteispölytteinen. Minikokoisia avomaan kurkkuja muistuttaviin kotiin kehittyy suuri määrä siemeniä, jotka kelluvina voivat kulkeutua uusille kasvupaikoille. Jäät runnovat irti myös juurenkappaleita vaakatasoisesta ja lähellä maanpintaa olevasta juurakosta ja ne voivat kulkeutua kauaksikin. Kansanlääkinnässä juuresta valmistettua rohtoa on käytetty ainakin haavojen hoitoon. Juuri sisältää paljon parkkihappoa, joten sitä on käytetty myös nahan parkitsemiseen.

Kasvien tunnistusta aloitteleva noviisikaan ei sekoita keltakurjenmiekkaa muihin luonnonlajeihin. Puutarhoissa on kyllä käytetty jo kauan koristekasveina useampiakin kurjenmiekkalajeja. Eniten niistä on viljelyjäänne- ja karkulaishavaintoja siperiankurjenmiekasta, I. sibirica ja tarhakurjenmiekasta I. Germanica-Ryhmä. Molempien kukat ovat useimmiten sinisiä, sinipunaisia tai lähes punaisia. Lisäksi niiden sisemmät kehälehdet ovat luotinliuskoja pitemmät ja leveät.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle keltakurjenmiekan esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase).

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto