- Juniperus communis L. – (koti)kataja
- subsp. communis – metsäkataja
- Juniperus L. – katajat
- Cupressaceae – sypressikasvit
(Koti)katajasta, Juniperus communis, esiintyy Suomessa kaksi alalajia, tässä esiteltävä, laaja-alaisin nimialalaji, metsäkataja, subsp. communis ja Suomen pohjoispuoliskoon rajoittuva lapinkataja, subsp. nana.
Metsäkataja on ainavihanta ja pihkainen havukasvi, jonka kasvutapa vaihtelee maata myöten suikertavasta pensaasta pystyyn, noin 0,5-3,5 m korkeaan pensaaseen ja pieneen, yksirunkoiseen sekä enimmillään noin 6-12 m korkeaan puuhun. Suikertavat ja laajan patjamaiset pensaat keskittyvät lähinnä Lounais-Suomen merenrantakallioille. Ne muistuttavat kasvutavaltaan lapinkatajan yleisintä kasvumuotoa. Pysty pensasmaisuus on katajan ylivoimaisesti vallitsevin kasvutapa. Ulkomuoto kuitenkin vaihtelee hyvin suuresti varjoisamman metsämaaston monivartisista ja harottavahaaraisista yksilöistä avoimien kasvumaiden tiiviisiin, pystyhaaraisiin ja säännöllisen pyöreähkömuotoisiin tai pylväsmäisiin pensaisiin. Puumaiset yksilötkin haaroittuvat usein jo aika alhaalta, mutta niiden tyviosa on kuitenkin yksirunkoinen. Latvus on kartiomainen tai soikea. Raja pensas- tai puumaisen katajan välillä on toisinaan aika liukuva. Tiettävästi korkein Suomen kataja on 16,5 m ja kasvaa Uudenmaan eliömaakunnassa, Mäntsälän Sääksjärvellä.
Metsäkatajan runko, päähaarat ja paksut, vanhemmat oksat ovat harmaat tai harmaanruskeat, aika ohutkuoriset ja pinnaltaan suikaleina hilseilevät. Puumaisten yksilöiden runko on tavallisesti noin 10-35 cm paksu, mutta voi iäkkäällä yksilöllä olla selvästi enemmänkin. Tampereen Raholassa kasvoi Suomen kookkaimmaksi sanottu kataja, jonka rungonympärys oli 262 cm, joten läpimitta oli noin 83 cm. Sen oksiston ympärysmitta oli yli 18 m. Kataja kaatui myrskyssä 2001, ja siitä on jäljellä enää kanto ja yksi rungon päähaara. Katajan nuoremmat oksat ovat uurteiset, vuosikasvaimina vihreät tai kellertävät ja sen jälkeen punaruskeat. Kataja on hyvin pitkäikäinen laji, joka sopivalla paikalla ja taudittomana kasvaessaan voi elää jopa satoja vuosia. Vanhin, tiedossa oleva kataja kasvoi Inarin Lapin Lemmenjoella. Sen iäksi määriteltiin kaatamisen jälkeen 1 057 vuotta.
Silmut ovat vihreät, soikeahkot, suippokärkiset ja monisuomuiset sekä noin 1,5 mm pitkät. Suomut ovat kapean kolmiomaiset tai -puikeat, teräväkärkiset ja lehtimäiset. Lehdet ovat tasasoukan neulasmaiset, ja ne ovat oksissa kolmittain kiehkuroina allekkain melko harvassa. Neulaset ovat vihreät, litteähköt, pitkäsuippuisen ja pistävän teräväkärkiset sekä leveätyviset. Ne ovat suorat tai lähes suorat, sivulle tai yläviistoon siirottavat, tavallisesti noin 8-20 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Neulasen yläpinnalla on leveä, valkoinen tai lähes valkoinen ilmarakojuova. Neulaset pysyvät oksissa elävinä yleensä 4-7 vuotta.
Metsäkataja on tuulipölytteinen ja kaksikotinen laji, eli hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Kukinta-aika on touko-kesäkuussa, etelässä pohjoista aikaisemmin. Hedekukinto on pitkänpyöreän tai pitkulaisen käpymäinen, monisuomuinen, lähes tai aivan perätön ja pysty sekä sijaitsee neulashangassa. Se on kukkiessaan keltainen, noin 4-5 mm pitkä ja noin 2-2,5 mm leveä. Kukinnot ovat useimmiten allekkain tiiviissä ryhmissä, ja niiden tyvellä säilyy kaulusmaisesti joukko kukintoaihioita suojanneita silmusuomuja. Hedekukat ovat kehättömät, hyvin pienet ja sijaitsevat niitä suojaavien hedelehtien eli käpysuomujen tyvellä, jossa on tavallisesti 3 palhotonta hedettä. Ponnet ovat pyöreän pallomaiset, keltaiset ja tuottavat suuren määrän keltaisena pölynä leviävää siitepölyä. Hedesuomut ovat leveän kolmiomaiset, teräväkärkiset, noin 1,5 mm pitkät ja tyveltään lähes pituutensa levyiset sekä aluksi vaaleanruskehtavat ja kukintavaiheessa vihreät.
Emikukinto on pyöreähkö tai pitkänpyöreä, pysty ja sijaitsee lähes huomaamattomasti edellisen vuoden vuosikasvainten neulashangassa, kukintoaihioita suojanneiden silmusuomujen keskellä. Se on kukkiessaan perätön, vihreä, noin 2 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Varsinaisia emisuomuja on 3, ja ne ovat kolmiomaiset, enintään noin 1 mm pitkät sekä tyviosastaan yhdiskasvuiset. Kataja, kuten muutkin havukasvit, on ns. paljassiemeninen. Varsinaista emikukkaa ei ole, vaan siemenaihe on paljaaltaan emisuomun pinnalla. Hedelmöitymisen jälkeen emikukinto aloittaa hitaan kehityksensä valmiiksi hedelmäksi. Kypsyminen tapahtuu vasta kolmantena kukintavuoden jälkeisenä vuotena. Kukintavuoden eli ”nollavuoden” syksyyn ja ensimmäisen hedelmäkehitysvuoden kevääseen mennessä emikukinnosta on tullut kiinteän näköinen, kellanvihreä ja läpimitaltaan noin 1,5-2 mm oleva pallo, jonka kärkipuoliskossa näkyvät ainakin uurroksina emilehtien kolmiomaiset muodot. Lehtien kärjet ovat erillisinä pystyssä. Hedelmäaihion tyvellä on ikään kuin peränä edellisvuoden silmusuomujen tiivis kerros.
Ensimmäisenä kukintavuoden jälkeisenä hedelmän kehitysvuotena siitä kasvaa vihertävä, kiinteä, pyöreähkö tai pitkänpyöreä ja noin 3-4 mm pitkä pallukka, jonka kärjessä yhä erilliset ja paksuuntuneet emilehtien päät ovat kaartuneet ulospäin. Toisena kukintavuoden jälkeisenä kehitysvuotenaan hedelmäkäpy saavuttaa lopullisen marjamaisen muotonsa. Väri on vaalean vihertävä, ja kärkiosan pinnalla näkyvät yhä emilehtien uurrokset, mutta aikaisemmin ulospäin kaartuneet kärjet ovat sulautuneet hedelmän paisuneeseen massaan. Kolmantena kukintavuoden jälkeisenä vuotena kuiva käpy lopulta kypsyy ensin siniseksi ja sitten sinimustaksi ja marjamaisen meheväksi. Sen läpimitta on noin 5-8 mm. Silmusta alkunsa saanut hedelmäperä on noin 1-3 mm pitkä. Marjamaisessa kävyssä on hedelmöitymisasteesta riippuen 1-3 pientä siementä.
Metsäkataja on Suomessa alkuperäinen, ja sen esiintymisalue kattaa kaikki eliömaakunnat. Se on yleinen ja runsas lukuun ottamatta Enontekiön Lapin eliömaakuntaa, jossa se on harvinainen. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat tai tuoreet kangasmetsät, harjut, lehtoiset metsät, metsien hakkuuaukot ja sähkölinjojen maapohjat, kalliot, kuivat laidunmaat ja -ahot, kedot, teiden ja viljelyalueiden laiteet sekä korvet ja letot. Parhaat edellytykset kasvulle antaa valoisa kasvupaikka. Katajaa käytetään jonkin verran myös koristekasvina. Puumaiset katajat olivat rauhoitettuja vuoteen 2006 saakka. Metsäkataja kasvaa muissa Pohjoismaissa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Katajan alkuperäinen levinneisyysalue kiertää laajana vyönä pohjoista pallonpuoliskoa. Kasvualue sisältää lähes koko Euroopan, Pohjois-Afrikan Algerian ja Marokon, Turkista Kaukasuksen kautta Iraniin yltävän alueen, Siperian ja sieltä poikki Aasian Japaniin saakka yltävän vyöhykkeen sekä Pohjois-Amerikan keski- ja pohjoisosat arktisia alueita lukuun ottamatta. Kataja onkin maailman laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji. Levinneisyyden laajuuteen vaikuttaa lajin sopeutuminen hyvin monenlaisille kasvupaikoille. Sopeutuminen vaikuttaa myös katajan ulkomuotoon, kuten alussa on mainittu. Osa tietynlaisesta ulkomuodosta johtuu suoraan kasvupaikasta, mutta osa on varmasti jo siirtynyt perimäänkin. Linnut syövät mielellään meheviä käpymarjoja ja levittävät näin lajia uusille kasvupaikoille.
Äärevissä olosuhteissa kasvaminen on aikojen kuluessa eriyttänyt lapinkatajan omaksi alalajikseen. Lapinkataja on varsinkin tunturiseuduilla matala, maata myöten suikertava pensas, ja pystynäkin kasvaessaan se yltää enimmillään vain noin yhteen metriin. Neulaset ovat selvästi tiheämmässä ja keskimäärin lyhyemmät kuin metsäkatajalla. Niiden pituus on useimmiten noin 4-13 mm. Lisäksi neulaset ovat kaarevat ja lähes tai aivan oksanmyötäiset. Metsäkatajalla ne ovat suorat tai lähes suorat, sivulle tai yläviistoon siirottavat ja tavallisesti noin 8-20 mm pitkät. Metsäkataja myös risteytyy yleisesti lapinkatajan kanssa, ja välimuotoisuus yhteisillä kasvualueilla hämärtää niiden eroja.
Kataja on monin tavoin tuttu suomalaisille. Onpa koko kansaakin sanottu katajaiseksi. Lievästä myrkyllisyydestään huolimatta lajia on hyödynnetty rohtoina ja ruoanvalmistuksessa. Marjamaisia käpyjä käytetään nykyisinkin riista- ja muiden liharuokien sekä alkoholijuomien maustamiseen. Katajahavuja on käytetty ja käytetään edelleenkin lihan ja kalan savustamisessa aromin antajana. Nuoret, vastapuhjenneet neulaset soveltuvat teeaineeksi. Marjoista valmistetulla rohdolla on aikoinaan lääkitty munuais- ja rakkovaivoja. Nykyisin kuitenkin ohjeistetaan, että juuri munuaisvaivoista kärsivien ja raskaana olevien tulisi välttää katajanmarjojen runsaampaa käyttöä. Entisinä aikoina katajanmarjoja on ilmeisesti käytetty jopa sikiönlähdetykseen. Sanotaan, että tieteellinen sukunimikin, Juniperus, viittaa tähän perinteeseen. Latinan sana juvenis on nuori ja parere on synnyttää. Hedelmistä, havuista ja lastuista on tislattu öljyä, jonka sanotaan ulkoisesti käytettynä parantavan pintaverenkiertoa ja auttavan kihtiin ja reumatismiin. Pihkalla on muiden havukasvien tapaan antiseptisiä vaikutuksia, ja sitä on käytetty haavojen ja ihoruhjeiden hoitoon. Katajan puuaines on kellertävää, tuoksuvaa, pehmeää ja sitkeää sekä hyvin kestävää. Siitä valmistetaan mm. erilaisia astioita sekä koriste- ja käyttöesineitä.
Katajien suku on heimonsa runsaslajisin, ja sen luontainen kasvualue yltää pohjoiselta pallonpuoliskolta Väli-Amerikkaan ja trooppiseen Afrikkaan saakka. Cataloque of Lifen (2025) mukaan lajeja on maailmanlaajuisesti 73. Euro+Med Plantbasen (2025) mukaan Euroopassa on 11 alkuperäistä lajia, joista kotikataja on ylivoimaisesti laaja-alaisin. Kotikataja kaksine alalajeineen on suvun ainoa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa luontaisesti kasvava laji. Erityisesti Etelä-Suomessa käytetään koristekasveina noin puoltakymmentä muuta katajalajia erilaisine lajikkeineen, mutta niiden mahdollisesta villiytymisestä luontoon ei ole havaintoja Kasviatlaksessa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle kotikatajan esiintymiskartalle Suomessa.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle metsäkatajan esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan kasvutapa äärevissä olosuhteissa, paahteisilla merenrantakallioilla, on usein suikertava ja laajan patjamainen. Se muistuttaa lapinkatajan yleisintä kasvumuotoa. Metsäkataja on mestarillisesti sopeutunut kasvamaan hyvin erilaisilla kasvupaikoilla. Niinpä osa tietynlaisesta ulkomuodosta johtuu suoraan kasvupaikasta, mutta osa on varmasti jo siirtynyt perimäänkin. A, Lemland, eteläpää, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualue, eteläkärjen rantakalliot, 13.7.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan nuoremmat oksat ovat uurteiset, vuosikasvaimina vihreät tai kellertävät ja sen jälkeen punaruskeat. Lehdet ovat tasasoukan neulasmaiset, ja ne ovat oksissa kolmittain kiehkuroina allekkain melko harvassa. Neulaset ovat vihreät, litteähköt, suorat tai lähes suorat ja sivulle tai yläviistoon siirottavat. Ne ovat tavallisesti noin 8-20 mm pitkät ja noin 1-1,5 mm leveät. Neulaset pysyvät oksissa elävinä yleensä 4-7 vuotta. EH, Janakkala, Vuortenkylä, Tunturinvuori, luonnonsuojelualue, harjun lakialue, 19.5.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan neulaset ovat pitkäsuippuisen ja pistävän teräväkärkiset sekä leveätyviset. Neulasen yläpinnalla on leveä, valkoinen tai lähes valkoinen ilmarakojuova. EH, Janakkala, Vuortenkylä, Tunturinvuori, luonnonsuojelualue, harjun ylärinne lähellä lakea, 19.5.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan vastapuhjenneet lehtineulaset ovat aluksi ruskehtavat tai helakanvihreät. Niiden ja kuvassa olevien, kehittyvien hedekukintojen tyvellä näkyvät vihreät, avautuneet silmusuomut, jotka ovat noin 1,5 mm pitkät. Käpymäisten hedekukintojen suomut ovat leveän kolmiomaiset, teräväkärkiset, noin 1,5 mm pitkät ja tyveltään lähes pituutensa levyiset sekä aluksi vaaleanruskehtavat ja kukintavaiheessa vihreät. EH, Hämeenlinna, Luhtiala, Aulangonjärven koillisrannasta jyrkästi nouseva Levonkallio, vuodesta 2018 alkaen luonnonsuojelualue, 20.5.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkataja on tuulipölytteinen ja kaksikotinen laji, eli hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Kukinta-aika on touko-kesäkuussa, etelässä pohjoista aikaisemmin. Hedekukinnot ovat useimmiten allekkain tiiviissä ryhmissä ja tuottavat suuren määrän keltaisena pölynä leviävää siitepölyä. A, Lemland, eteläpää, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualueen pohjoispuolinen Grillskärin niemi, ketoalue, 31.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkataja, kuten muutkin havukasvit, on ns. paljassiemeninen. Varsinaista emikukkaa ei ole, vaan siemenaihe on paljaaltaan emisuomun pinnalla. Kukintavuoden eli ”nollavuoden” syksyyn ja ensimmäisen hedelmäkehitysvuoden kevääseen mennessä emikukinnosta on tullut kiinteän näköinen, kellanvihreä ja läpimitaltaan noin 1,5-2 mm oleva pallo, jonka kärkipuoliskossa näkyvät ainakin uurroksina emilehtien kolmiomaiset muodot. Lehtien kärjet ovat erillisinä pystyssä. Hedelmäaihion tyvellä on ikään kuin peränä edellisvuoden silmusuomujen tiivis kerros. EH, Janakkala, Vuortenkylä, Tunturinvuori, luonnonsuojelualue, harjun ylärinne lähellä lakea, 19.5.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan ensimmäisenä kukintavuoden jälkeisenä hedelmän kehitysvuotena siitä kasvaa vihertävä, kiinteä, pyöreähkö tai pitkänpyöreä ja noin 3-4 mm pitkä pallukka, jonka kärjessä yhä erilliset ja paksuuntuneet emilehtien päät ovat kaartuneet ulospäin. Edellisen kesän kehitysaste on nähtävissä vielä seuraavan vuoden keväänä. A, Lemland, eteläpää, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualueen pohjoispuolinen Grillskärin niemi, ketoalue, 31.5.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan hedelmäkävyn toisena kukintavuoden jälkeisenä kehitysvuotena se saavuttaa lopullisen marjamaisen muotonsa. Väri on vaalean vihertävä, ja kärkiosan pinnalla näkyvät yhä emilehtien uurrokset, mutta aikaisemmin ulospäin kaartuneet kärjet ovat sulautuneet hedelmän paisuneeseen massaan. Silmusta alkunsa saanut hedelmäperä on noin 1-3 mm pitkä. EH, Hämeenlinna, Luhtiala, Aulangonjärven koillisrannasta jyrkästi nouseva Levonkallio, kalliorinteen hyllyt, 23.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkatajan kolmantena kukintavuoden jälkeisenä vuotena kuiva käpy lopulta kypsyy ensin siniseksi ja sitten sinimustaksi ja marjamaisen meheväksi. Sen läpimitta on noin 5-8 mm. Marjamaisessa kävyssä on hedelmöitymisasteesta riippuen 1-3 pientä siementä. A, Lemland, eteläpää, Björkö, Herröskatanin luonnonsuojelualue, eteläkärjen rantakalliot näkötornin itäpuolella, 13.7.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Juniperus communis subsp. communis – metsäkataja on Suomessa alkuperäinen, ja sen esiintymisalue kattaa kaikki eliömaakunnat. Se on yleinen ja runsas lukuun ottamatta Enontekiön Lapin eliömaakuntaa, jossa se on harvinainen. Kasvupaikkoina ovat lähinnä kuivat tai tuoreet kangasmetsät, harjut, lehtoiset metsät, metsien hakkuuaukot ja sähkölinjojen maapohjat, kalliot, kuivat laidunmaat ja -ahot, kedot, teiden ja viljelyalueiden laiteet sekä korvet ja letot. EH, Hattula, Retula, Retulansaari, laaja, aidattu ja runsaasti kookkaita katajia kasvava laidunalue Ali- ja Yli-Kartanoon vievän tien varressa, 4.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 