- Picris hieracioides L. – keltanokitkerö
- Picris L. – kitkeröt
- Asteraceae – asterikasvit (aikaisemmin Cichoriaceae – sikurikasvit)
Keltanokitkerö, Picris hieracioides, on kaksivuotinen tai toisinaan useampivuotinen, maitiaisnesteinen, pysty ja yksivartinen ruoho, joka on yleensä runsashaarainen ja tavallisesti noin 50-120 cm korkea. Pääjuuri on pysty tai vino, lyhyehkö ja runsaasti sivujuurinen. Varsi on tanakka, vihreä- tai erityisesti tyviosastaan punasävyinen, liereä tai tylppäsärmäinen ja karheakarvainen. Karvat ovat kaksikärkisiä ankkurikarvoja.
Ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ja toisen vuoden kukkavarren tyvilehdet ovat ruodilliset, kapean vastapuikeat ja hammas-, nirha- tai mutkalaitaiset. Lehtilapa kapenee tasaisesti siipipalteiseksi ruodiksi niin, että ruodin ja lavan rajaa ei voi erottaa. Ruusuke- ja tyvilehdet ovat yleensä noin 15-40 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-7 cm leveät. Tyvilehdet ovat täydessä kukintavaiheessa yleensä jo lakastuneet. Varsilehdet ovat kierteisesti ja pienenevät asteittain latvaa kohti. Alimmat niistä ovat tyvilehtien kaltaiset. Muut lehdet ovat ruodittomat, hieman sepivät ja kapeanpuikeat tai suikeat sekä laidoiltaan tyvilehtien kaltaiset. Ne ovat ylimpiä lukuun ottamatta tavallisesti noin 5-25 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-4 cm leveät. Kaikki lehdet ovat vihreät ja molemmin puolin karheakarvaiset.
Kukintokokonaisuus on varren ja haarojen latvassa kerrannaisen huiskilomaisesti. Haarat ovat lehtihankaiset. Varsinaiset kukinnot muodostuvat kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat peränsä kärjessä yksittäin. Mykeröperä on varren tavoin karheakarvainen ja useimmiten noin 10-40 mm pitkä. Sen tyvellä on kapeanpuikea tai suikea, karhea tukilehti, joka on noin 3-5 mm pitkä ja enintään noin 1 mm leveä. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät yhtenä tiiviinä, tasamittaisena rivinä eli kehtona varsinaista kukintoa. Ne ovat lähes tasasoukan suikeat, tavallisesti noin 12-14 mm pitkät ja noin 1,5-2 mm leveät. Lisäksi mykerön tyvellä ja mykeröperän yläosassakin on enemmän tai vähemmän siirottavia ulkosuomuja, jotka ovat lähinnä suikeat ja yleensä noin 4-7 mm pitkät sekä noin 1-2 mm leveät. Kehto- ja ulkosuomut ovat vihreät tai lähes mustanvihreät ja keskisuonestaan yleensä jäykän mustakarvaiset sekä muuten vaalean lyhytkarvaiset. Jäykän karvoituksen määrä näyttää vaihtelevan eri kasvupaikkojen ja jopa yksilöiden välillä.
Kukintomykerö on tavallisesti noin 25-30 mm leveä ja avoinna vain päivän valoisimpana aikana. Mykerössä on lopulta noin 50-60 kaksineuvoista, keltaista ja tukisuomutonta kielikukkaa, joiden kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, kärjestään tylppä ja 5-hampainen sekä täysikasvuisena yleensä noin 10-15 mm pitkä ja noin 1,5-2,5 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 3-5 mm pitkä. Verhiö on noin 6-7 mm pitkä ja muuntunut vaaleiksi sulkahaiveniksi. Heteitä on 5. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja keltaiselta luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun, ja kehänalaisten pohjuspähkylöiden kasvaessa ja kehittyessä verhiöt nousevat näkyviin. Hedelmistön kypsyttyä mykerö avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi. Pähkylä on lähinnä sukkulamainen, poikittaisesti hieman rosoharjuinen ja punaruskea. Se on tavallisesti noin 3,5-6 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Sen kärjessä on valkoinen, varreton, noin 8-10 mm pitkä ja hapsihaiveninen pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuu. Toisinaan kukinta jatkuu vielä syyskuussakin.
Keltanokitkerö on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Se on enemmän tai vähemmän yleisehkö Uudenmaan, Etelä-Karjalan, Etelä-Hämeen, Etelä-Savon, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakunnissa sekä hyvin harvinainen Varsinais-Suomen ja Pohjois-Hämeen eliömaakunnissa. Lisäksi lajista on pari tuoreempaa 2020-luvun havaintoa Keski-Pohjanmaan eliömaakunnasta. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tienvarret ja piennarniityt, ahot, kesantopellot, pensaikot ja puistot sekä harvemmin satamat ja radanvarret. Muissa Pohjoismaissa laji kasvaa hyvin harvinaisena Ruotsissa ja Norjassa sekä yleisempänä Tanskassa.
Keltanokitkerö on menneinä aikoina hyötynyt vanhoista viljelytavoista ja erityisesti kaskikulttuurista, joka avasi sille uusia kasvumahdollisuuksia. Myös luonnonlaitumet pitivät kasvupohjan riittävän avoimena. Laji ei pärjää täysin umpeutuneessa ympäristössä, ja niinpä nykyään tienvarsien ja muiden aika ajoin niitettävien pientareiden niittykaistat ja kesannolla olevat peltoalueet tarjoavat sille korvaavia kasvupaikkoja. Lajin sukunimi Picris tarkoittaa kitkerää, mikä on siirtynyt suomalaiseenkin nimeen. Erityisesti juuri on hyvin karvas, mutta myös lehdet ovat kitkerät. Silti lehdet soveltuvat keitettyinä ravinnoksi, jos ei kavahda vähän ärhäkämpää makua. Keitettyinäkin ne säilyttävät ryhtinsä ja käyvät esimerkiksi sekasalaatin joukkoon.
Keltanokitkerö on sukunsa ainoa edustaja Suomessa. Näin ollen sukulaislajeista ei ole tunnistettaessa huolta. Sekaantumisriski tuleekin toisesta kasvisuvusta, mihin viittaa niin suomalainen kuin tieteellinen lajinimikin. Ulkomuoto muistuttaakin hämäävästi ukonkeltanoita, Hieracium ja esiintymisalueellaan erityisesti tankikeltanoiden, Tridentata ja syyskeltanoiden, Prenanthoidea, lajiryhmiä sekä joitakin ahokeltanoiden, Vulgata, ryhmän lajeja. Helpoiten havaittava erottava tekijä löytyy kukintomykerön kehtosuomuista. Keltanoiden kehtosuomut ovat useampana, limittäisenä, eripituisena ja tiiviinä rivinä. Keltanokitkeröllä varsinaiset kehtosuomut ovat yhtenä tasamittaisena rivinä. Sen lisäksi kehdon tyvellä ja perän yläosassakin on enemmän tai vähemmän sivusuuntaan ”pörhistelevä” joukko ulkosuomuja. Alla olevassa kuvasarjassa voi vertailla keltanokitkerön ja keltanoiden kehtosuomurakennetta. Enemmän tarkkuutta ja suurennustakin vaativa tuntomerkkitekijä löytyy keltanokitkeröllä varsien karvoituksesta. Karvat ovat kärjestään ankkurimaisen kaksihaaraiset. Näin ei ole keltanoilla eikä muillakaan Suomen sikurikasvien alaheimoon kuuluvilla suvuilla.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle keltanokitkerön esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Picris hieracioides – keltanokitkerön kukinta-aika on pitkä. Varsiin syntyy uusia kukintohaaroja ja mykeröitä samaan aikaan, kun osa mykeröistä valmistautuu jo hedelmävaiheeseen. Sikurikasvien tapaan mykeröt ovat avoinna vain päivän valoisimpana aikana. Niitä pölyttävät lähinnä pistiäiset, kukka- ym. kärpäset ja päiväperhoset. ES, Lappeenranta, Mäntylä, Mäntylänmäen eteläpuolella oleva entinen Mäntylän sairaala-alue, 28.7.2015. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön kukintomykerö on tavallisesti noin 25-30 mm leveä. Mykerössä on lopulta noin 50-60 kaksineuvoista, keltaista kielikukkaa. Kuvan mykeröissä osa kukista on keskellä vielä avautumatta. 21.7.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön kukkien kieli on kapenevaa tyveä lukuun ottamatta lähes tasasoukka, kärjestään tylppä ja viisihampainen sekä täysikasvuisena yleensä noin 10-15 mm pitkä ja noin 1,5-2,5 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 3-5 mm pitkä. Kukissa on viisi hedettä. Niiden keltaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emi on yksivartaloinen ja keltaiselta luotiltaan kaksiliuskainen. ES, Lappeenranta, Mäntylä, Mäntylänmäen eteläpuolella oleva entinen Mäntylän sairaala-alue, 28.7.2015. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät yhtenä tiiviinä, tasamittaisena rivinä eli kehtona varsinaista kukintoa. Ne ovat lähes tasasoukan suikeat, tavallisesti noin 12-14 mm pitkät ja noin 1,5-2 mm leveät. Lisäksi mykerön tyvellä ja mykeröperän yläosassakin on enemmän tai vähemmän siirottavia ulkosuomuja, jotka ovat lähinnä suikeat ja yleensä noin 4-7 mm pitkät sekä noin 1-2 mm leveät. Kehto- ja ulkosuomut ovat vihreät tai lähes mustanvihreät ja keskisuonestaan yleensä jäykän mustakarvaiset sekä muuten vaalean lyhytkarvaiset. Jäykän karvoituksen määrä näyttää vaihtelevan eri kasvupaikkojen ja jopa yksilöiden välillä. 22.7.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.
Ukonkeltanoiden, Hieracium-suvun, eräiden lajiryhmien ulkomuoto muistuttaa paljon keltanokitkeröä. Sen esiintymisalueella erityisesti tankikeltanoiden, Tridentata ja syyskeltanoiden, Prenanthoidea, lajiryhmät sekä jotkin ahokeltanoiden, Vulgata, ryhmän lajit voivat aiheuttaa sekaannusta. Selvimmin sukujen ero näkyy mykerökehdossa. Toisin kuin edellisen kuvan keltanokitkerön kehdossa keltanoiden kehtosuomut ovat useampana, limittäisenä, eripituisena ja tiiviinä rivinä. Ulkosuomuja ei ole. Kuvassa oleva keltano on ahokeltanoiden ryhmään kuuluva piennarahokeltano, H. vulgatum (määritys näytteestä keltanoasiantuntija Alexander Sennikov). ES, Imatra, Vuoksenniska, Kaukopää, Kolmen ristin kirkon kohdalla, Ruokolahdentien luoteispuolella oleva, niittymäinen, vanha puuvarastokenttä, 9.7.2015. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön hedelmistön kypsyttyä mykerö avautuu haiven- ja pähkyläpalloksi. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Kuokkamaa, Ali-Raakkulantieltä Sammontien päähän vievän kevytväylän laide, 20.8.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön pähkylä on lähinnä sukkulamainen, poikittaisesti hieman rosoharjuinen ja punaruskea. Se on tavallisesti noin 3,5-6 mm pitkä ja noin 1 mm leveä. Sen kärjessä on valkoinen, varreton, noin 8-10 mm pitkä ja hapsihaiveninen pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Kuokkamaa, Ali-Raakkulantieltä Sammontien päähän vievän kevytväylän laide, 20.8.2025. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ja toisen vuoden kukkavarren tyvilehdet ovat ruodilliset, kapean vastapuikeat ja hammas-, nirha- tai mutkalaitaiset. Lehtilapa kapenee tasaisesti siipipalteiseksi ruodiksi niin, että ruodin ja lavan rajaa ei voi erottaa. Ruusuke- ja tyvilehdet ovat yleensä noin 15-40 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-7 cm leveät. 25.8.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön varsilehdet ovat kierteisesti. Alimmat niistä ovat tyvilehtien kaltaiset. Muut lehdet ovat ruodittomat, hieman sepivät ja kapeanpuikeat tai suikeat sekä laidoiltaan tyvilehtien kaltaiset. Ne ovat ylimpiä lukuun ottamatta tavallisesti noin 5-25 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1-4 cm leveät. Kaikki lehdet ovat vihreät ja molemmin puolin karheakarvaiset. 21.7.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön varsikarvat ovat kaksikärkisiä ankkurikarvoja. Tämä ominaisuus erottaa lajin muista sikurikasvien alaheimon lajeista. 25.8.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Picris hieracioides – keltanokitkerön kuvassa olevassa kasvustossa on paljon ensimmäisen vuoden lehtiruusukkeita, ja varsien tyvellä näkyy olevan myös ruusukelehtien kaltaisia tyvilehtiä, jotka ovat täyden kukinnan vaiheessa yleensä jo lakastuneet. Keltanokitkerö on Suomessa muinaistulokas. Se on enemmän tai vähemmän yleisehkö Uudenmaan, Etelä-Karjalan, Etelä-Hämeen, Etelä-Savon, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakunnissa sekä hyvin harvinainen Varsinais-Suomen ja Pohjois-Hämeen eliömaakunnissa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tienvarret ja piennarniityt, ahot, kesantopellot, pensaikot ja puistot sekä harvemmin satamat ja radanvarret. 21.7.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 