• Pseudorchis straminea (Fernald) Soják – tunturivalkokämmekkä
• aikaisemmin Suomessa käytetty nimi P. albida (L.) Á. Löve & D. Löve subsp. straminea (Fernald) Á. Löve & D. Löve
• Pseudorchis Ség. – valkokämmekät
• Orchidaceae – kämmekkäkasvit

Valkokämmeköiden suku, Pseudorchis, on läheinen kirkiruohoille, Gymnadenia. Tunturivalkokämmekkää pidettiin aikaisemmin eteläisemmän ahovalkokämmekän, P. albida, alalajina. Nykyisin DNA- ym. tutkimusten perusteella molempien katsotaan olevan omia, itsenäisiä lajejaan. Tunturivalkokämmekkä on monivuotinen, yleensä 10-25 cm korkea ruoho, jonka juurakossa on kaksi hyvin syvään liuskaista, vierekkäistä juurimukulaa. Mukuloiden liuskat näyttävät enemmän paksuilta juurilta. Varsi on haaraton, liereähkö, vihreä tai kellertävänvihreä ja kalju. Tyvellä on kaksi tuppimaista, lavatonta lehteä. Varsilehtiä on tavallisesti 3-6. Alemmat lehdet ovat sivulle siirottavia, useimmiten vastapuikeita ja terävähkökärkisiä sekä ylempiä suurempia. Ylemmät ovat lähinnä kapeansuikeita ja teräväkärkisiä. Lehdet painottuvat tavallisesti varren alempaan osaan ja ylempänä kukkavarrella on vain 1-2 lehteä. Lehdet ovat noin 2-5 cm pitkiä ja 0,5-1,5 cm leveitä leveimmältä kohtaa. Alempien lehtien tyvi on pitkätuppinen ja ylempänä varrella olevien yleensä tupeton. Lehdet ovat molemmin puolin vihreitä tai kellanvihreitä, kaljuja, silposuonisia ja ehytlaitaisia.

Kukintotähkä on harsuhko – tiheähkö, tasalevyinen, hiukan toispuolinen ja tavallisesti noin 3-5 cm pitkä sekä noin 10-30-kukkainen. Kukat ovat noin 4-5 mm leveitä, perättömiä ja tukilehdellisiä. Tukilehdet ovat soikeahkoja, pitkä- ja suippokärkisiä sekä noin 5-7 mm pitkiä. Sikiäin on yläviisto, soikeahko, suonikas, kiertynyt ja kalju sekä noin 4 mm pitkä. Sen kärki on käyrä, jonka vuoksi kukka on sivulle suuntautunut. Kaikki kuusi kehälehteä ovat kerman- tai kellanvalkoisia. Niistä kolme ulompaa ja kaksi sisempää ovat soikeita, tylpähkökärkisiä ja 3-3,5 mm pitkiä sekä kellomaisesti yhdensuuntaisia. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa noin 3,5 mm pitkän ja kutakuinkin samanlevyisen huulen, jonka pää on aika tasaisesti ja samanpituisesti kolmiliuskainen. Huulen tyvellä on noin 2 mm pitkä, tylppä, vähän pussimainen kannus, joka sisältää mettä. Kukka tuoksuu voimakkaasti vaniljalle.

Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi toimiva hede ja kaksi toimivaa luottia. Kolmas emilehti on muuntunut pieneksi keulaksi. Emin yläpuolelle nousevan palhottoman ponnen siitepöly on kahtena tarttumakantaisena myhkynä. Kukkien tuoksu ja mesi houkuttelevat pölyttäjiä, joista kuitenkin tiedetään hyvin vähän. Niihin lukeutuu ainakin kärpäsiä. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuu.

Pölytystulos ja hedelmysten kehittyminen ovat riippuvaisia Lapin kesäsäistä. Suotuisina kesinä hedelmyksiä kehittyy runsaahkosti. Hedelmä on pysty, soikeahko – liereä, vahvasuoninen, kalju ja noin 6 mm pitkä kota, joka avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta ja lähes pölymäisen pienet siemenet leviävät keveytensä ansiosta tuntureilla puhaltavan tuulen mukana. Siemenessä ei ole vararavintoa. Jotta siitä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren kautta. Kehitys siemenestä taimeksi ja edelleen kukkivaksi kasviksi kestänee useita vuosia. Tunturivalkokämmekän tulevaisuus on siementaimien varassa, koska se ei pysty lisääntymään kasvullisesti. Laji kykenee juurimukuloidensa vararavinnon ja sienijuuren avulla pitämään maanalaisia välivuosia. Tästä todistavat myös ainakin Enontekiön Kilpisjärvellä tehdyt havainnot suurista kannanvaihteluista.

Tunturivalkokämmekkä on alkuperäinen laji Suomessa. Sillä on vain muutamia tunnettuja kasvupaikkoja Enontekiön Lapissa ja Inarin Lapissa. Enontekiön Lapissa se kasvaa Käsivarren päässä ainakin Saanalla, Pikku- ja Iso-Mallan alueella, Salmivaaralla ja Toskalharjin alueella. Inarin Lapista, Utsjoelta, on löytöjä ainakin Tšuomasvarrilta, Pulmankijärveltä ja Vetsikosta, Vetsijoen varrelta. Lisäksi Koillismaan eliömaakunnasta, Kuusamosta ja Sallasta, on yhteensä kolme vanhaa näytettä, joita pidetään epävarmoina. Laji on kalkinsuosija ja kasvaa lähinnä paljakan tunturikankailla ja -niityillä, vaivaiskoivu- ja pajupensaikoissa, tihkupinnoilla, kalliohyllyillä sekä tunturikoivikoissa ja -letoilla.

Tunturivalkokämmekkä on rauhoitettu ja vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa se on sijoitettu vaarantuneiden luokkaan (VU). Syynä on suppea esiintymisalue ja taantuminen, esiintymisen voimakas pirstoutuminen ja erittäin suuret kannanvaihtelut. Uhanalaistumiseen ovat vaikuttaneet myös maanpinnan kuluminen ja keräily. Muissa Pohjoismaissa lajia esiintyy Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Färsaarilla. Lisäksi lajia esiintyy myös mm. Grönlannissa.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle tunturivalkokämmekän esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase). Laji on nimellä P. albida subsp. straminea.

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:

• Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
• Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto