- Rhinanthus minor L. – pikkulaukku
- subsp. stenophyllus O. Schwartz – syyspikkulaukku
- Rhinanthus L. – laukut
- Orobanchaceae – näivekasvit (aikaisemmin Scrophulariaceae – naamakukkaiskasvit)
Pikkulaukusta, Rhinanthus minor, esiintyy Suomessa kolme alalajia, kesäpikkulaukku, subsp. minor, tässä esiteltävä syyspikkulaukku, subsp. stenophyllus ja lapinpikkulaukku, subsp. groenlandicus, jota aikaisemmin pidettiin omana lajinaan. Syyspikkulaukku on yksivuotinen, pysty ja tavallisesti noin 20-40 cm korkea ruoho ja puoliloinen. Pääjuuri on kasvin kokoon nähden pieni. Sivujuuriin kasvaa toisia kasvia loisivia imujuuria. Varsi on useimmiten haarova, 4-kulmainen ja kaljuhko tai vastakkaisilta sivuiltaan vaihtelevasti karvainen. Se on vihreäsävyinen ja aika usein tumman viirupilkkuinen.
Lehdet ovat ruodittomat ja varrella vastakkain sekä ristikkäisesti allekkain. Ne ovat hyvin kapeanpuikeat, ohuehkot, vihreät ja aivan lyhytkarvaiset. Laitahampaat ovat matalat, etuviistoon siirottavat ja tylpähkökärkiset. Keskimmäisissä lehdissä on yleensä enintään 10-13 suoniparia. Lapa on tavallisesti noin 2,5-5 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 0,5-1 cm leveä.
Kukinto on varren tai haarojen kärkiosassa oleva tähkämäinen terttu, jonka kukat ovat yksittäin tukilehtensä hangassa. Kukinnon ylimmät tukilehdet ovat puikeat, noin verhiön mittaiset tai jonkin verran pitemmät ja erityisesti tyviosastaan siirottavasti tai kärkeä kohti suuntautuen pitkä- ja terävähampaiset. Alimmat tukilehdet poikkeavat selvästi ylimmistä. Ne ovat pitkät ja pituuteensa nähden hyvin kapeat sekä erityisesti tyviosastaan terävähampaiset. Tukilehdet ovat vihreät ohuehkot ja hyvin lyhytkarvaiset sekä useimmiten noin 1-6 cm pitkät ja leveimmältä kohtaan noin 0,5-1 cm leveät. Tyviosan hampaat ovat noin 1-3 mm pitkät. Kukkaperä on noin 1-2 mm pitkä. Verhiö on kukintavaiheessa vihreä tai hyvin aurinkoisella paikalla punaruskeaviiruinen, -pilkkuinen tai -laikkuinen, litteähkö, väljä ja pyöreämuotoinen sekä kärjestään 4-liuskainen ja lyhyesti karvareunainen. Se on tavallisesti noin 9-10 mm pitkä ja noin 7-8 mm leveä. Kärkiliuskat ovat kolmiomaiset, ja niiden osuus verhiön pituudesta on yleensä noin 2-3 mm. Verhiö laajenee hedelmävaiheessa ja kuivuu kalvomaiseksi suojaksi siemenkodan ympärille.
Teriö on keltainen, yhdislehtinen, pitkä- ja suoratorvinen sekä päästään 2-huulinen ja tavallisesti noin 13-15 mm pitkä. Ylähuuli on kypärämäisen kyömy, sivuilta litteä, pinnaltaan nukkakarvainen ja torvesta alkaen noin 7-8 mm pitkä. Sen kärjen alareunassa on 2 sinipunaista ja noin 0,5 mm pitkää, tylppää hammasta. Alahuuli on ylähuulta lyhyempi ja torvesta alkaen noin 4,5-5,5 mm pitkä sekä kärjestään 3-liuskainen. Keskiliuska on kookkain ja puikeahko, laitaliuskat ovat lähinnä pyöreähköt. Liuskat ovat noin 2-3,5 mm pitkät.
Heteitä on 4, ja ne ovat kahtena eripituisena parina. Palhot ovat kiinnittyneet nielun alapuolelle torveen. Karvaiset ponnet jäävät täysin ylähuulen sisään. Emiö on 2-lehtinen, kehänpäällinen ja 1-vartaloinen. Myös vartalo ja sen kärjessä oleva nuppimainen luotti jäävät kokonaan ylähuulen sisäpuolelle. Hedelmä on mitoiltaan paisuneen verhiön sisällä näkymättömissä. Se on pyöreän ja litteän kiekkomainen, kalju sekä kypsänä kellanruskehtava kota, joka on yleensä noin 8-10 mm pitkä ja noin pituutensa levyinen. Kodan kärjessä on lyhyehkö nipukka jäänteenä emin vartalosta. Kota avautuu litteän laidan sivusaumoja myöten, ja siinä on kahdessa lokerossa yhteensä tavallisesti noin 12 siementä. Siemenet ovat litteät, leveän pyöreähköt, siipipalteiset ja ruskeahkot sekä palteineen 3,5-4 mm läpimitaltaan. Normaali kukinta-aika on heinä-elokuu.
Syyspikkulaukku on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Sen esiintymisalue yltää etelästä päin Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin. Alalaji on yleinen eteläisessä Suomessa ja muualla harvinainen. Lisäksi se on harvinainen uustulokas Enontekiön ja Inarin Lapin eliömaakunnissa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä erilaiset niityt, kedot, laitumet, kaikenlaiset pientareet ja tienvarret sekä joutomaat. Muissa Pohjoismaissa alalaji kasvaa Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Islannissa sekä Tanskan Färsaarilla.
Pikkulaukun alalajien pitkätorvisten ja ahdasnieluisten kukkien pölyttäjinä toimivat lähes yksinomaan kimalaiset ja mehiläiset. Ne ovat riittävän voimakkaita päästäkseen tunkeutumaan teriön nieluun tavoittelemaan torven pohjalla odottavaa mesitippaa. Vaikka ponnet ja luotti ovat molemmat ylähuulen sisässä, niiden sijaintijärjestys on sellainen, että itsepölytystä ei juurikaan tapahdu.
Siemenistä itävä taimi yhteyttää normaalisti. Se ei kuitenkaan tyydy pelkästään omiin juuriinsa, vaan omaa kyvyn hyödyntää menestymisessään muuta ympäröivää, ruohoista kasvikuntaa, erityisesti hernekasveja. Vaikka laukkujen pääjuuri on vaatimaton, sivujuuriin kehittyy pieniä imujuuria, jotka kasvaessaan reagoivat muihin lähistöllä oleviin juuriin. Erittyvien entsyymien avulla imujuuret sulattavat loisittavan kasvin juureen sisäänkäynnin itselleen ja imevät siitä vettä ja lisäravinteita.
Pikkulaukun alalajien keskeiset ja tunnistamista helpottavat tuntomerkit ovat seuraavat:
- Kesäpikkulaukku on yleensä noin 10-20 cm korkea ja haaraton tai niukkahaarainen. Lehdet ovat ohuehkot, matala- ja tylppähampaiset. Alimpien kukkien tukilehdet ovat kapeat, lyhyet ja nyhälaitaiset. Alalaji on yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta, ja se kukkii kesä-heinäkuussa.
- Syyspikkulaukku on yleensä noin 20-40 cm korkea ja useimmiten haarova. Lehdet ovat ohuehkot, matala- ja tylppähampaiset. Alimpien kukkien tukilehdet ovat hyvin kapeat, pitkät ja terävähampaiset. Alalajia tavataan koko maassa, mutta se on yleinen vain eteläisessä Suomessa. Kukinta-aika on heinä-elokuu.
- Lapinpikkulaukku on yleensä noin 20-50 cm korkea ja haaraton tai niukahkohaarainen. Lehdet ovat möyheähköt, ja niiden laitahampaat ovat lähes sivulle tai etuviistoon siirottavat ja suippokärkiset. Kukkien tukilehdet ovat puikeat tai kapeanpuikeat, verhiötä pitemmät ja erityisesti tyviosastaan siirottavasti pitkä- ja terävähampaiset. Alalajia tavataan lähes koko maassa, mutta se on yleinen vain pohjoisimmassa Lapissa. Kukinta-aika on heinäkuu.
Toisinaan alalajien tunnistamista vaikeuttaa niiden risteytyminen keskenään yhteisillä kasvupaikoilla.
Suomessa kasvaa toinenkin lähes koko maanlaajuinen laukkulaji, isolaukku, R. angustifolius. Sen teriö on noin 18-20 mm pitkä ja kaarevatorvinen, kun se pikkulaukulla on noin 13-15 mm pitkä ja suoratorvinen. Isolaukun ylähuulen hampaat ovat 1,5-2 mm pitkät ja suipot, kun ne pikkulaukulla ovat enintään 1 mm pitkät ja tylpät. Lisäksi isolaukun emin vartalon kärki ja luotti ulkonevat ylähuulesta. Isolaukun kukkien tukilehdistä ainakin ylemmät ovat kellanvihreät tai vaaleankeltaiset, kun ne pikkulaukulla ovat vihreät.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle syyspikkulaukun esiintymiskartalle Suomessa. Kartta on puutteellinen eikä kuvaa esiintymisen koko laajuutta ja runsautta.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle pikkulaukun lajitasoiselle esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun kukinnon ylimmät tukilehdet ovat puikeat ja erityisesti tyviosastaan siirottavasti tai kärkeä kohti suuntautuen pitkä- ja terävähampaiset. Tyviosan hampaat ovat noin 1-3 mm pitkät. Alimmat tukilehdet poikkeavat selvästi ylimmistä. Ne ovat pitkät ja pituuteensa nähden hyvin kapeat. Varsi on nelikulmainen, vihreäsävyinen ja aika usein tumman viirupilkkuinen. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun parhaita tuntomerkkejä suhteessa muihin alalajeihin ovat alimpien kukkien lähes ylipitkiltä vaikuttavat ja hyvin kapeat tukilehdet. Kuvassa näkyvä oikeanpuoleinen tukilehti on noin 6 cm pitkä. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun teriö on keltainen, yhdislehtinen, pitkä- ja suoratorvinen sekä päästään kaksihuulinen. Ylähuulen kärjen alareunassa on kaksi sinipunaista ja noin 0,5 mm pitkää, tylppää hammasta. Alahuuli on ylähuulta lyhyempi ja kärjestään kolmiliuskainen. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun teriö on tavallisesti noin 13-15 mm pitkä. Ylähuuli on kypärämäisen kyömy, sivuilta litteä, pinnaltaan nukkakarvainen ja torvesta alkaen noin 7-8 mm pitkä. Alahuuli on vastaavasti noin 4,5-5,5 mm pitkä. Kärkiliuskat ovat noin 2-3,5 mm pitkät. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun kukkaperä on noin 1-2 mm pitkä. Hedelmävaiheinen verhiö pullistuu ja jättää kiekkomaisen litteähkön ja pyöreän sekä noin 8-10 mm pitkän kodan sisäänsä piiloon. Vain emin kuivunut vartalo pilkistää verhiön kärjestä esiin. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukun lehdet ovat ruodittomat, hyvin kapeanpuikeat, ohuehkot, vihreät ja aivan lyhytkarvaiset. Laitahampaat ovat matalat, etuviistoon siirottavat ja tylpähkökärkiset. Keskimmäisissä lehdissä on yleensä enintään 10-13 suoniparia. Lapa on tavallisesti noin 2,5-5 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 0,5-1 cm leveä. Varsi on kaljuhko tai vastakkaisilta sivuiltaan vaihtelevasti karvainen. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukku on sukunsa tavoin puoliloinen. Siemenistä itävä taimi yhteyttää kyllä normaalisti. Se ei kuitenkaan tyydy pelkästään omiin juuriinsa, vaan omaa kyvyn hyödyntää menestymisessään muuta ympäröivää, ruohoista kasvikuntaa, erityisesti hernekasveja. Vaikka laukkujen pääjuuri on vaatimaton, sivujuuriin kehittyy pieniä imujuuria, jotka kykenevät tunkeutumaan lähellä kasvavien lajien tehokkaampaan juuristoon. Kuvassa loisittavina ovat ”typpimestarit” puna-apila, Trifolium pratense ja alsikeapila, T. hybridum. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Rhinanthus minor subsp. stenophyllus – syyspikkulaukku on Suomessa muinaistulokas, jonka esiintymisalue yltää etelästä päin Kittilän Lapin ja Sompion Lapin eliömaakuntiin. Alalaji on yleinen eteläisessä Suomessa ja muualla harvinainen. Lisäksi se on harvinainen uustulokas Enontekiön ja Inarin Lapin eliömaakunnissa. Kasvupaikkoina ovat lähinnä erilaiset niityt, kedot, laitumet, kaikenlaiset pientareet ja tienvarret sekä joutomaat. 26.7.2017. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 