- Sorbus aucuparia L. – (koti)pihlaja
- subsp. aucuparia – etelänkotipihlaja
- Sorbus L. – paripihlajat
- Rosaceae – ruusukasvit
(Koti)pihlajasta, Sorbus aucuparia, kasvaa Suomessa kaksi alalajia, tässä esiteltävä nimialalaji, etelänkotipihlaja, subsp. aucuparia ja pohjankotipihlaja, subsp. glabrata. Etelänkotipihlaja on iso pensas tai puu, joka on usein monirunkoinen, laajajuuristoinen ja juurivesoja tuottava. Se on yleensä noin 4-12 m korkea ja enimmillään jopa 20 m korkea. Haarat ja oksat ovat tavallisesti pitkiä, yläviistoon, sivulle ja alaviistoon siirottavia. Runko ja haarat ovat harmaat ja sileät. Puumaisten yksilöiden rungon läpimitta on usein 10-25 cm, mutta vanhoilla jättiyksilöillä se voi olla jopa 85 cm. Oksat ovat harmaat tai harmaanruskeat ja vuosikasvaimet kellanruskeat ja karvaiset.
Silmut ovat noin 5 mm pitkät, ruskeat ja karvaiset. Lehdet ovat vuosiversoissa kierteisesti. Ne ovat ruodilliset ja korvakkeelliset. Korvakkeet ovat kapeat, kärkeä kohti suippenevat, noin 5-7 mm pitkät ja tyveltään noin 2-3 mm leveät sekä tiheäkarvaiset. Ne muuttuvat pian ruskeiksi ja varisevat kohta kukinnan jälkeen. Lehtiruoti on täysikasvuisissa lehdissä yleensä noin 1,5-3,5 cm pitkä ja karvainen. Lehtilapa on parilehdykkäinen ja ulkomitoiltaan useimmiten noin 10-16 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 6-12 cm leveä. Ruodittomia lehdykkäpareja on tavallisesti 6-8. Päätölehdykkä on malliltaan sivulehdyköiden kaltainen eikä ole muita isompi. Lehdykät ovat pitkulaisen kapeansoikeat tai kapeahkon tasalevyiset, suippokärkiset ja tyveltään pyöristyneet. Laita on terävähampainen lähes tyveen saakka tai noin tyvikolmannes, toisinaan jopa valtaosa lehdykästä on ehytlaitainen. Lehdykät ovat päältä vihreät ja pinnanmyötäisesti karvaiset tai vähäkarvaiset sekä alta lähinnä vihreänharmaat ja karvaiset. Ne ovat yleensä noin 2,5-6,5 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 0,8-1,5 cm leveät. Lehden keskiranka on vaihtelevasti karvainen, ja sen yläpinnalla on lehdykkäparien kohdalla punertavia tai punaruskeita nystyjä.
Alalajista on aikanaan kuvattu kaksi muunnosta lähinnä lehdyköiden hampaisuuden perusteella. Nimimuunnoksella, var. aucuparia, lehdykät ovat laitahampaiset lähes tyveen saakka. Muunnoksella var. heteromorpha lehdyköiden tyvikolmannes on hampaaton. Viime vuosina muunnosjaottelusta on luovuttu todennäköisesti siksi, että lehdyköiden hampaisuus on aika portaattomasti liukuva ja voi vaihdella jopa samassa lehdessäkin. Muunnoskuvauksissa oli eroja myös lehdyköiden muodossa, mutta nämäkin ominaisuudet ovat aika vaihtelevia.
Kukinnot ovat lehdekkäiden lyhytversojen kärjessä. Ne ovat monihaaraisia ja lähes kaarevan tasalakisia, tiheitä kerrannaishuiskiloita, jotka ovat yleensä noin 8-10 cm leveitä. Kukintohaarat ovat tukilehdelliset ja karvaiset. Tukilehdet ovat pienet, suomumaiset ja varhain karisevat. Kukat ovat voimakastuoksuiset. Kukkaperä on useimmiten noin 2-5 mm pitkä ja karvainen. Kukkapohjus on kartiomainen, karvainen ja noin 1,5 mm pitkä. Verholehtiä on 5. Ne ovat leveän kolmiomaiset, vihreät tai kellanvihreät, karvaiset ja noin 0,7-1 mm pitkät sekä noin pituutensa levyiset.
Teriö on säteittäinen, valkoinen ja yleensä noin 8-11 mm leveä. Terälehtiä on 5 ja harvoin 6. Ne ovat kärkiosastaan leveät ja tasaisen pyöreäpäiset sekä kapenevat kohtisuoraan kiilamaisesti suippenevaksi tyviosaksi eli kynneksi. Pituutta niillä on kynnen kanssa tavallisesti noin 4-5 mm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm. Heteitä on 15-25. Niiden palhot ovat valkoiset ja noin 3-5 mm pitkät, ja keltaiset ponnet ovat noin 0,5-0,6 mm pitkät. Emin vartaloita on 3-4, ja ne ovat kellanvalkoiset. Luotti on pyöreän nuppimainen ja noin 0,2-0,3 mm läpimitaltaan. Vartalo luotteineen on noin 1-1,5 mm pitkä. Hedelmä on kukkapohjuksesta paisuva pallomainen marja, joka on kypsänä mehevä, punainen tai kellanpunainen ja tavallisesti noin 8-10 mm läpimitaltaan. Siemeniä on 3-6. Ne ovat litteähköt, yleensä toiselta laidaltaan suorat, toiselta kaarevat ja ruskeat sekä noin 4-5 mm pitkät ja leveämmältä sivultaan noin 1-1,5 mm leveät. Normaali kukinta-aika on kesä-heinäkuu.
(Koti)pihlaja alalajeineen on alkuperäinen Suomessa. Etelänkotipihlaja on yleinen koko maassa Enontekiön Lapin eliömaakuntaa lukuun ottamatta, jossa se on harvinainen. Pohjankotipihlaja on yleinen vain Enontekiön Lapin eliömaakunnassa ja harvinaisempi Inarin Lapin, Kittilän Lapin, Sompion Lapin ja Koillismaan eliömaakunnissa. Lisäksi Kasviatlaksen mukaan siitä on hajahavaintoja kaikista muistakin eliömaakunnista. Etelänkotipihlajan kasvupaikkoina ovat lähinnä lehdot ja muut rehevät sekametsät, erilaiset kangasmetsät, rehevät korvet, rannat ja rantametsät, metsänlaiteet, kalliorinteet, niityt ja erilaiset pientareet. Niinpä sen voi tavata lähes kaikkialta. Lisäksi lajia käytetään koristepuuna. Kotipihlaja on Pohjois-Savon maakuntakukka. Muissa Pohjoismaissa etelänkotipihlaja kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Islannissa sen esiintyminen on epävarmaa. Varmuudella siellä kasvaa pohjankotipihlaja.
Etelänkotipihlajan kukkien voimakas tuoksu on ihmisnenään jossain määrin epämiellyttävä, mutta se houkuttelee hyvin pölyttäjiä, kuten pistiäisiä, perhosia, kärpäsiä ja kovakuoriaisia. Marjamäärä vaihtelee eri vuosina. Toisina vuosina oksat taipuvat suuren marjamäärän painosta ja jo seuraavana vuonna kukintohuiskiloissa voi olla vain harvakseen marjoja. Vanha kansa ennusti marjasadosta tulevan talven lumisuutta, sillä ennustuksen mukaan pihlaja ei jaksa kahta taakkaa kantaa, runsasta marjasatoa ja paksua lumikerrosta marjojen päällä. Näin ollen runsasta marjomista seuraisi vähäluminen talvi ja päinvastoin. Ennustustapa sisältää edelleen sen faktan, että suuri osa pihlajanmarjoista säilyy oksissa pitkälle syksyyn ja alkutalveen. Marjat ovat tärkeää talviravintoa erityisesti tilhille, rastaille ja punatulkuille, jotka samalla levittävät siemeniä. Olennainen ravinnonlähde ne ovat erityisesti tilhille, jotka mitoittavat pohjoisesta alkavan poismuuttonsa vauhdin pihlajanmarjasadon runsauden mukaan.
Pihlajanmarjat soveltuvat myös ihmisravinnoksi, vaikka niiden käyttö onkin vähäistä. Suuren omena- ja sorbiinihappopitoisuutensa vuoksi ne ovat sellaisenaan liian happamia ja karvaita syötäviksi. Niistä voi kuitenkin valmistaa mm. hilloa, hyytelöä ja mehua sekä sekoittaa niitä muiden miedompien ainesten joukkoon. Marjat sisältävät runsaasti C-vitamiinia. Niissä on myös E- ja K-vitamiinia sekä beetakaroteenia. Pihlajanmarjoilla on ennen vanhaan pyritty hoitamaan myös sairauksia, kuten kihtiä, keripukkia, munuais- ja suolistovaivoja sekä verisuonten kovettumista. Marjojen lisäksi ravinnoksi salaatteihin käyvät silmut ja vastapuhjenneet lehdet. Lehdet ja kukat soveltuvat myös teeaineksiksi.
(Koti)pihlaja elää yleensä noin 50-75-vuotiaaksi. Vanhin Suomessa tunnettu puu on elänyt 120 vuotta. Suomalaisilla on ollut läheinen suhde pihlajaan. Sitä pidettiin pyhänä puuna, joka Kalevalassakin mainitaan. Eino Leino runoilee pihlajasta: ”Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitä pyhemmät.” Pihlajan kauneuden ja ehkä hiukkasen Leinon kuvaaman pyhyydenkin vuoksi pihlaja mielellään istutettiin uuden talon pihaan. Siitä on jalostettu myös monia puutarhakäyttöön soveltuvia lajikkeita. Metsätaloudessa pihlajaa hyödynnetään vähän. Se toimii kuitenkin suojalajina taimikoille, koska hirvieläimet syövät mielellään sen lehtiä ja istutetut taimet saattavat jäädä vähemmälle huomiolle. Runkopuuna kasvavan pihlajan puuaines on kuitenkin melko kovaa, sitkeää ja taipuisaa eikä kuivattaessa kieroudu tai halkeile. Se on vaaleahkon kellertävää, tiivistä ja kauniskuvioista. Sen työstö, sorvaus ja pintakäsittely onnistuvat hyvin. Pihlajaa käytetään jonkin verran puusepänteollisuudessa kalusteisiin sekä koriste- ja käyttöesineisiin.
Pohjankotipihlajalla on muutamia eroja etelänkotipihlajaan nähden. Sen vuosikasvaimet, silmut, lehtilapa ja kukinnon haarat ovat niukkakarvaiset tai kaljut. Verholehdet ovat pyöreähkökärkiset. Marja on leveyttään pitempi. Alalajien erottamista vaikeuttaa osittain se, että ne risteytyvät keskenään, ja välimuotoja esiintyy suuressa osassa Suomea.
Suomessa kasvaa nykykäsityksen mukaan kolme pihlajalajia, jotka kaikki on sijoitettu eri sukuihin. Koko maanlaajuisen (koti)pihlajan lisäksi lounaaseen rajoittuen esiintyvät suomenpihlaja, Hedlundia hybrida, aikaisemmalta nimeltään Sorbus hybrida ja ruotsinpihlaja, Scandosorbus intermedia, aikaisemmalta nimeltään S. intermedia. Suomenpihlajan lehtilavassa on kookas kärkilehdykkä, ja kukkivan haaran lehdissä on 1-2 lehdykkäparia. Kärkilehdykän tyviosa on liuskainen ja kärkiosa sahalaitainen. Ruotsinpihlajan kukkivan haaran lehdissä ei ole erillisiä lehdykkäpareja, vaan lehtilapa on syvemmin tai matalammin liuskainen ja kärjestään hampainen. Ahvenanmaalla katsottiin aikaisemmin kasvavan hyvin harvinaisena myös teodorinpihlajaa, S. teodori, myöhemmältä nimeltään kaunopihlajaa, S. meinichii. Nykykäsityksen mukaan kyseessä ei ole kuitenkaan kumpikaan laji, vaan hieman poikkeava (koti)pihlajan ja suomenpihlajan risteymä.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle etelänkotipihlajan esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlaja on iso pensas tai puu, joka on usein monirunkoinen. Se on yleensä noin 4-12 m korkea. Haarat ja oksat ovat tavallisesti pitkiä, yläviistoon, sivulle ja alaviistoon siirottavia. Näyttävyytensä vuoksi se on ollut myös perinteinen pihapuu ja puistojen koriste. EH, Hämeenlinna, Kantola, Vanajantieltä Turun valtatielle nousevan liittymän laitametsikön reuna, 10.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlaja on alkuperäinen Suomessa ja yleinen koko maassa Enontekiön Lapin eliömaakuntaa lukuun ottamatta, jossa se on harvinainen. Kasvupaikkoina ovat lähinnä lehdot ja muut rehevät sekametsät, erilaiset kangasmetsät, rehevät korvet, rannat ja rantametsät, metsänlaiteet, kalliorinteet, niityt ja erilaiset pientareet. Niinpä sen voi tavata lähes kaikkialta. EH, Hämeenlinna, Ojoinen, Paroinen, jätevedenpuhdistamon luoteispuolisen ojalammikon ranta, 11.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan haarat ja oksat ovat harmaat tai harmaanruskeat. Kukinnot ovat lehdekkäiden lyhytversojen kärjessä. Ne ovat monihaaraisia ja lähes kaarevan tasalakisia kerrannaishuiskiloita. EH, Hämeenlinna, Kantola, Vanajantieltä Turun valtatielle nousevan liittymän laitametsikön reuna, 10.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan lehdet ovat vuosiversoissa kierteisesti. Lehtilapa on parilehdykkäinen ja ulkomitoiltaan useimmiten noin 10-16 cm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 6-12 cm leveä. EH, Hämeenlinna, Keinusaari, Varikonniemen tyvi radan varressa, metsikköalueen laide, 9.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan lehtilavassa on ruodittomia lehdykkäpareja tavallisesti kuudesta kahdeksaan. Kärkilehdykkä on malliltaan sivulehdyköiden kaltainen eikä ole muita isompi. Lehtiruoti on yleensä noin 1,5-3.5 cm pitkä. EH, Hämeenlinna, Keinusaari, Varikonniemen tyvi radan varressa, metsikköalueen laide, 9.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan kukinto on hyvin tiheä ja yleensä noin 8-10 cm leveä. Teriö on säteittäinen, valkoinen ja tavallisesti noin 8-11 mm leveä. EH, Hämeenlinna, Keinusaari, Varikonniemen tyvi radan varressa, metsikköalueen laide, 9.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan kukassa on useimmiten viisi terälehteä. Ne ovat kärkiosastaan leveät ja tasaisen pyöreäpäiset sekä kapenevat kohtisuoraan kiilamaisesti suippenevaksi tyviosaksi eli kynneksi. Pituutta niillä on kynnen kanssa tavallisesti noin 4-5 mm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 3-4 mm. Heteitä on 15-25. Ne ovat noin 3-5 mm pitkät. Emin vartaloita on kolme tai neljä, ja ne ovat luotteineen noin 1-1,5 mm pitkiä. U, Hanko, Täktom, etelärannikko, Långören, niemeen johtavan kapean hiekkakannaksen eteläpää Kattrumpan-merenlahden rannan tuntumassa, 18.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlaja on kukkimisvaiheen lisäksi näyttävä myös hyvinä marjavuosina, jolloin oksista riippuvat runsaat marjalastit. Marjat ovat monien lintujen, erityisesti tilhien suosiossa. Tilhien poismuuttoaikataulu Suomesta määrittyy syksyisin pihlajanmarjasadon mukaan. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Hirsimäki, Näsiäntieltä yli kangaskumpareen Esikontielle vievän kävelytien laide, 4.9.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan marjat paisuvat kukkapohjuksesta. Ne ovat pallomaiset, kypsänä mehevät ja punaiset tai kellanpunaiset ja tavallisesti noin 8-10 mm läpimitaltaan. Marjat soveltuvat myös ihmisravinnoksi, vaikka niiden käyttö onkin vähäistä. Suuren omena- ja sorbiinihappopitoisuutensa vuoksi ne ovat sellaisenaan liian happamia ja karvaita syötäviksi. Niistä voi kuitenkin valmistaa mm. hilloa, hyytelöä ja mehua. EH, Hämeenlinna, Loimalahti, Hirsimäki, Näsiäntieltä yli kangaskumpareen Esikontielle vievän kävelytien laide, 4.9.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan lehdykät ovat pitkulaisen kapeansoikeat tai kapeahkon tasalevyiset, suippokärkiset ja tyveltään pyöristyneet. Laita on terävähampainen. Kuvan lehdessä hammastus yltää lähes tyveen saakka. Aikaisemmin tällainen pihlaja kuului nimimuunnokseen var. aucuparia. Lehdykät ovat alta lähinnä vihreänharmaat ja karvaiset. Ne ovat yleensä noin 2,5-6,5 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 0,8-1,5 cm leveät. Myös lehden keskiranka on vaihtelevasti karvainen. U, Hanko, Täktom, etelärannikko, Långören, niemeen johtavan kapean hiekkakannaksen eteläpää Kattrumpan-merenlahden rannan tuntumassa, 18.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Sorbus aucuparia ssp. aucuparia – etelänkotipihlajan lehdykät ovat päältä vihreät ja pinnanmyötäisesti karvaiset tai vähäkarvaiset. Lehdyköiden laidan hammastus vaihtelee suuresti. Kuvan lehdykät edustavat toista ääripäätä, jossa hampaita on vain kärkiosassa. Aikaisemmin pihlajat, joiden lehdyköiden tyvikolmannes oli hampaaton, kuuluivat muunnokseen var. heteromorpha. Viime vuosina muunnosjaottelusta on luovuttu todennäköisesti siksi, että lehdyköiden hampaisuus on aika portaattomasti liukuva ja voi vaihdella jopa samassa lehdessäkin. Lehden keskirangan yläpinnalla on lehdykkäparien kohdalla punertavia tai punaruskeita nystyjä. EH, Hämeenlinna, Ojoinen, Paroinen, jätevedenpuhdistamon luoteispuolisen ojalammikon ranta, 11.6.2012. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 