- Tragopogon pratensis L. – piennarpukinparta
- subsp. pratensis – isopukinparta
- subsp. orientalis (L.) Čelak. – idänpukinparta
- Tragopogon L. – pukinparrat
- Asteraceae – asterikasvit (aikaisemmin Cichoriaceae – sikurikasvit)
Piennarpukinparrasta, Tragopogon pratensis, kasvaa Suomessa nimialalaji, isopukinparta, subsp. pratensis. Toista alalajia, idänpukinpartaa, subsp. orientalis, on tavattu ilmeisenä sotatulokkaana vain kahdesta paikasta 1940-luvulla. Tässä artikkelissa keskitytään nimialalajiin, ja idänpukinparran poikkeavat tuntomerkit mainitaan tekstin loppuosassa. Piennarpukinparta on kaksivuotinen, maitiaisnesteinen, pysty ja lähes kalju ruoho, joka on tavallisesti noin 50-70 cm korkea. Pääjuuri on pysty ja vankka. Varsi on tanakka, haaraton tai yleensä harvakseen pystyhaarainen, liereä tai tylppäsärmäinen ja sinivihreä sekä usein alaosastaan sinipunertava.
Ensimmäisen vuoden ruusukelehdet ja toisen vuoden tyvilehdet ovat ruodittomat, pystyt, lähes tasasoukat ja pitkäsuippuisen teräväkärkiset sekä ehytlaitaiset, kouruiset ja silposuoniset. Ne ovat sinivihreät, kaljut, tavallisesti noin 25-35 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa suorina noin 0,8-1,2 cm leveät. Varsilehdet ovat kierteisesti ja lyhenevät tasaisesti latvaa kohti. Ne ovat muuten tyvilehtien kaltaiset mutta tyveltään leveähköt, lähes varren ympäri sepivät ja hyvin kapeaksi ja pitkäksi kärjeksi suippenevat sekä yleensä noin 5-30 cm pitkät ja tyviosastaan suorina noin 1-2 cm leveät.
Varsinaisen kukinnon muodostavat kukintomykeröt ovat varren ja haarojen kärjessä yksittäin. Mikäli haaroja on, ne ovat yleensä noin 15-25 cm pitkät. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat 8-12 pientä, kapeaa ylälehteä eli kehtosuomua, jotka ympäröivät lähes tasapituisena, osittain limittäisen tiiviinä suojuksena eli kehtona varsinaista kukintoa. Ne ovat suikean ja hyvin kapean kolmiomaiset, kaljut tai niukan pehmeäkarvaiset ja sinivihreät sekä usein enemmän tai vähemmän punertavalaitaiset. Pituutta niillä on tavallisesti noin 25-40 mm ja leveyttä tyveltä noin 4-8 mm.
Kukintomykerö on tavallisesti noin 30-50 mm leveä ja avoinna vain aamun sekä aamupäivän tunteina. Mykerössä on lopulta noin 70-120 kaksineuvoista, keltaista tai vaaleankeltaista ja tukisuomutonta kielikukkaa, joiden kieli on kapean vastapuikea, kärjestään tylppä ja 5-hampainen sekä täysikasvuisena yleensä noin 15-20 mm pitkä ja noin 3-5 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt tyviosa on noin 5-7 mm pitkä. Avoimessa mykerössä laitimmaiset kielikukat ovat suunnilleen samassa tasossa kehtosuomujen kärjen kanssa tai yltävät hieman niitä pitemmälle. Verhiö on noin 5-10 mm pitkä ja muuntunut vaaleiksi sulkahaiveniksi. Heteitä on 5. Niiden ruskeansinipunaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja luotiltaan 2-liuskainen. Keltainen vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. Kukinnan jälkeen mykerö painuu pysyvästi suppuun, ja hedelmistön kypsyttyä se avautuu vielä kerran haiven- ja pähkyläpalloksi. Varsinainen pähkylä on lähinnä sukkulamainen, lähes luunvalkoinen, kellertävä tai vaaleanruskea ja enemmän tai vähemmän nystermäinen. Sen kärjessä on kapea ja pitkä nokkaosa. Pähkylän kokonaispituus on tavallisesti noin 15-25 mm ja siemenosan leveys noin 3-4 mm. Nokkaosan pituus on noin puolet pähkylän kokonaispituudesta. Nokan kärjessä on valkoinen ja sulkahaiveninen pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Pappushaivenet ovat noin 20-25 mm pitkät. Normaali kukinta-aika on toukokuun loppupuolelta heinäkuulle. Toisinaan kukinta voi jatkua pitempäänkin.
Piennarpukinparta on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Esiintymisalueen pohjoisraja kulkee Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakunnissa. Laji on yleinen tai yleisehkö etelästä päin Satakunnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakuntiin saakka sekä harvinainen pohjoisempana. Kasvupaikkoina ovat lähinnä tien- ja radanvarret, kylien ja peltojen pientareet, kartanoiden ja kirkkojen ympäristöt sekä joutomaat. Muissa Pohjoismaissa piennarpukinparta kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sekä satunnaistulokkaana Islannissa.
Idänpukinparta poikkeaa edellä kuvatusta nimialalajista vain vähän. Sen kielikukat ovat voimakkaamman keltaiset, kehtosuomujen laidat ovat vaaleat tai valkoiset ja pähkylöiden nokkaosa on varsinaista siemenosaa lyhyempi. Kasviatlaksen mukaan idänpukinpartaa on tavattu vain Etelä-Pohjanmaan eliömaakunnasta, Kristiinankaupungin satamasta ja Vaasan Vaskiluodon saarelta 1945-1946. Se saapui näihin paikkoihin saksalaisten sodanaikaisten rehukuljetusten mukana.
Piennarpukinparran pölyttäjinä toimivat pääasiassa pistiäiset, kukkakärpäset ja päiväperhoset, mutta itsepölytyskin toimii täydentäjänä. Lajin erikoisin piirre lienee mykeröiden hyvin lyhyt avoinnaoloaika. Englanninkielinen, humoristiselta kuulostava yleisnimi ”Jack-go-to-bed-at-noon” ilmaisee olennaisen eli ”Jack menee petiin jo puolilta päivin”. Puolen päivän jälkeen kukintavaiheessa olevaa kasvia on lähes heinämäisen kapealehtisenä vaikea edes erottaa muun ruohoston joukosta. Sateisena tai tummapilvisenä päivänä mykeröt eivät aukea ollenkaan. Kun yksilöihin alkaa ilmaantua hyvin kookkaita, hedelmävaiheisia haivenpalloja, ne on helpompi havaita myös muina vuorokauden aikoina. Kookkaat pähkylät, joissa on pitkä nokkaosa tai toista termiä käyttäen pitkä pappuksen varsi sulkahaivenien alapuolella, tempautuvat kuin liitovarjot tuulen mukaan. Maantiet ja rautatiet toimivat tehokkaina leviämiskäytävinä, joissa liikenteen synnyttämät ilmavirrat lisäävät tuulivaikutusta. Kukintomykeröihin pesiytyy silloin tällöin sukuun erikoistunut nokisieni ”pukinparrantuhkio”, Microbotryum tragopogonis-pratensis. Sieni tuhoaa mykerön kokonaan usein jo nuppuvaiheessa ja verhoaa sen peittävään ja mustan jauhemaiseen itiöpölyyn. Toisinaan lehtiin syntyy tummia täpliä, jotka aiheuttaa toinen pikkusieni, ”pukinparranruoste”, Puccinia hysterium.
Piennarpukinparta on suomalaisista sikurikasvien alaheimoon kuuluvista lajeista miedoin maultaan. Siltä puuttuu tämän ryhmän lajien tyypillinen kitkeryys. Niinpä pukinpartaa on hyödynnetty ravintona historian saatossa jo hyvin kauan. Suomessakin sitä on saatettu menneinä aikoina levittää ja viljellä ravintokäytön vuoksi. Mm. Eija ja Jouko Lehmuskallion kirjassa Luonnon villit käyttökasvit (2019) kerrotaan, kuinka kasvin kaikki osat ovat syötäviä. Nuput, avonaiset mykeröt, lehdet ja juuri soveltuvat esimerkiksi salaatteihin ja keittoihin. Keväisiä versoja voi käyttää parsan tavoin.
Piennarpukinparta on lehdiltään ja koko olemukseltaan niin omannäköisensä kasvi, että sitä ei juuri voi sotkea muihin lajeihin. Suomessa on tavattu kuitenkin harvinaisena tulokkaana suvun toista lajia, etelänpukinpartaa, T. dubius. Kasviatlaksessa siitä on 2010-luvulta alkaen havaintoja vain yhdeltä kasvupaikalta Hangosta ja Etelä-Hämeen eliömaakunnan Janakkalasta. Lajien samankaltaisuuden vuoksi on tosin mahdollista, että tuloyrityksiä on ollut enemmänkin, mutta ne ovat jääneet piennarpukinpartaan sekoitettuina huomiotta. Etelänpukinparran selvin ja helpoiten näkyvä ero on kehtosuomuissa, jotka ovat, toisin kuin piennarpukinparralla, selvästi mykerön kielikukkia pidemmät. Lisäksi kukintoperät paksunevat mykerön alapuolelta. Tällaista selvää paksunemaa ei ole piennarpukinparran mykeröperissä.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle piennarpukinparran esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tragopogon pratensis – piennarpukinparta on kaksivuotinen, pysty ja tavallisesti noin 50-70 cm korkea ruoho. Varsi on tanakka, haaraton tai yleensä harvakseen pystyhaarainen ja sinivihreä sekä usein alaosastaan sinipunertava. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran kukintomykeröt ovat varren ja haarojen kärjessä yksittäin. Mikäli haaroja on, ne ovat yleensä noin 15-25 cm pitkät. Lajin kasvupaikkoina ovat lähinnä tien- ja radanvarret, kylien ja peltojen pientareet, kartanoiden ja kirkkojen ympäristöt sekä joutomaat. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran mykeröillä on hyvin lyhyt avoinnaoloaika. Ne sulkeutuvat puoleen päivään mennessä. Sateisena tai tummapilvisenä päivänä mykeröt eivät aukea ollenkaan. Laji on Suomessa muinaistulokas. Esiintymisalueen pohjoisraja kulkee Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakunnissa. Yleinen tai yleisehkö se on vain maan eteläosassa. Pukinparta on maultaan mieto, ja sen kaikki osat mykeröistä juuriin ovat syötäviä. Sitä onkin hyödynnetty ravintona historian saatossa jo hyvin kauan. Suomessakin lajia on saatettu menneinä aikoina levittää ja viljellä ravintokäytön vuoksi. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran kukintomykerö on tavallisesti noin 30-50 mm leveä. Täysikasvuista ja täysin avointa mykeröä päältä päin katsottaessa sen kehtosuomut eivät tavallisesti näy ollenkaan. Mykerössä on lopulta noin 70-120 kaksineuvoista, keltaista tai vaaleankeltaista kielikukkaa, joiden kieli on kapean vastapuikea, kärjestään tylppä ja viisihampainen sekä täysikasvuisena yleensä noin 15-20 mm pitkä ja noin 3-5 mm leveä. Kukkien mykeröpohjukseen kiinnittynyt ja piiloon jäävä tyviosa on noin 5-7 mm pitkä. Kuvan kukassa kielikukkia on 112. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran kukintomykerössä on aluksi vain muutama kerros avoimia kielikukkia. Kuvan kukassa niitä on noin 30. Valtaosa kukista on vielä kehittymättöminä kerroksina keskellä. Kukissa on viisi hedettä. Niiden ruskeansinipunaiset ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emi on yksivartaloinen ja luotiltaan kaksiliuskainen. Keltainen vartalo luotteineen ja ponsilieriöineen nousee näkyville teriön kielen yläpuolelle. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran kehtosuomujen määrä usein kuitenkin vaihtelee välillä 8-12. Kuvan mykerössä niitä on 12. Tällöin ne ahtautuvat osittain sisäkkäin. Kehtosuomut ovat suikean ja hyvin kapean kolmiomaiset, kaljut tai niukan pehmeäkarvaiset ja sinivihreät sekä usein enemmän tai vähemmän punertavalaitaiset. Pituutta niillä on tavallisesti noin 25-40 mm ja leveyttä tyveltä noin 4-8 mm. A, Lemland, Norrby, Lemlandsvägenin (tie 3) laide Dalsbackan kohdalla, 1.6.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran hedelmistön kypsyttyä se avautuu vielä kerran haiven- ja pähkyläpalloksi. Pähkylöiden väri vaihtelee ja voi olla kellertävä tai kuvan tavoin lähes luunvalkoinen. EH, Hämeenlinna, Vuorentaka, Marrsitien varsi lähellä Ässälän tienhaaraa, 4.7.2011. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran pähkylät voivat olla myös vaaleanruskeat. Niiden kärjessä on valkoinen ja sulkahaiveninen pappus eli verhiön muutunnainen, joka auttaa pähkylöitä leviämään tuulen mukana. Pappushaivenet ovat noin 20-25 mm pitkiä. Pähkylässä on kapea ja pitkä nokkaosa tai toista termiä käyttäen pitkä pappuksen varsi. EH, Hämeenlinna, Lammi, Lakkola, Lahden Valtatien (tie 12) piennar Ketomäen ja Heikkilän tilojen välisen peltoalueen kohdalla, 3.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran varsinainen pähkylä on lähinnä sukkulamainen ja enemmän tai vähemmän nystermäinen. Pähkylän kokonaispituus nokkineen on tavallisesti noin 15-25 mm ja siemenosan leveys noin 3-4 mm. Nokkaosan pituus on noin puolet pähkylän kokonaispituudesta. EH, Hämeenlinna, Lammi, Lakkola, Lahden Valtatien (tie 12) piennar Ketomäen ja Heikkilän tilojen välisen peltoalueen kohdalla, 3.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tragopogon pratensis – piennarpukinparran lehdet ovat ruodittomat, pystyt, lähes tasasoukat ja pitkäsuippuisen teräväkärkiset sekä sinivihreät, ehytlaitaiset ja kouruiset. Ruusuke- ja tyvilehdet ovat tavallisesti noin 25-35 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa suorina noin 0,8-1,2 cm leveät. A, Jomala, Kungsö, Kungsövägenin laita peltoalueen kohdalla, Jakosin tilan itäpuolella, 12.6.2014. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 