Cephalanthera rubra – punavalkku

  • Cephalanthera rubra (L.) Rich. – punavalkku
  • Cephalanthera Rich. – lumovalkut
  • Orchidaceae – kämmekkäkasvit

Punavalkku, Cephalanthera rubra, on monivuotinen, tavallisesti noin 20-60 cm korkea, harvoin korkeampikin ruoho (kasvupaikalla, josta alla oleva kuvasarja on, korkein yksilö oli peräti 82 cm). Sen juurakko on vaakasuora tai vino, lyhyt ja monijuurinen. Juuret levittäytyvät vaakasuoraan ja niihin voi kehittyä jälkisilmuja, joista kasvullisesti nousee uusia versoja. Näin ollen lähekkäiset versot ovat yleensä samaa kasviyksilöä. Varsi on haaraton, useimmiten 4-7-lehtinen ja vihreä tai punaruskea sekä alaosastaan kalju ja yläosastaan tiheästi lyhyen nystykarvainen. Varren tyvellä on lisäksi 3-5 väljää, tuppimaista ja lavatonta tai lähes lavatonta sekä kaljua alalehteä. Varsilehdet ovat vuoroittain vastakkaiset ja sivulle tai yläviistoon siirottavat. Alin varsilehti on ylempiä pienempi, soikeahko ja selvätuppinen. Muut varsilehdet ovat kapeanpuikeat tai suikeahkot, pitkä- ja teräväkärkiset sekä tavallisesti noin 8-12 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-2 cm leveät. Niiden tyvi on vartta ympäröivä. Kaikki varsilehdet ovat molemmin puolin tasaisen vihreät, silposuoniset ja ehytlaitaiset sekä kaljut.

Kukintotähkä on harsu ja yleensä noin 3-15-kukkainen. Kukat ovat tähkässä kierteisesti. Ne ovat yläviistot ja jossain määrin kellomaiset sekä tukilehdelliset ja lähes perättömät. Sikiäin on kapean lieriömäinen, kohosuoninen ja hieman kierteinen sekä vihreä tai suonista punaruskea ja tiheästi lyhyen nystykarvainen. Se on tavallisesti noin 13-20 mm pitkä. Kukan tukilehti on suikeahko, vihreä ja tiheähkösti nystykarvainen. Se on kukinnon alaosassa yleensä noin kukan mittainen ja yläosassa noin sikiäimen mittainen. Kukan kehälehdet ovat huulta lukuun ottamatta lajin nimen mukaisesti vaaleanpunaiset  tai hieman vaaleaan sinipunaan vivahtavat. Kuudesta kehälehdestä kolme ulommaista ovat soikeahkoja ja suippopäisiä, noin 20-25 mm pitkiä ja leveimmältä kohtaa noin 6-7 mm leveitä sekä ulkopinnaltaan tiheästi lyhyen nystykarvaisia. Kaksi sisempää kehälehteä ovat yläviistot ja ne ovat muuten ulompien kehälehtien kaltaisia, mutta noin 15 mm pitkiä ja noin 7-8 mm leveitä. Kolmas sisempi kehälehti, huuli on kannukseton, noin 10-15 mm pitkä ja kuroutunut tyvi- ja kärkiosaksi. Tyviosa on maljamainen ja noin 4-7 mm pitkä sekä kärkiosa kolmiomaisen suippo ja noin 6-8 mm pitkä. Huulen alapuoli on tasaisen valkoisehko ja yläpuolenkin pohjavärinä on valkoinen. Yläpinnalla on 7-9 hieman mutkittelevaa pitkittäisharjua, joiden terävä laki on yleensä punertava tai kellanruskea. Huulen kärki ja sen laidat ovat sinipunaiset. Kukka on medetön ja hiukan tuoksuva.

Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet voimakkaan punaiseksi siitintukuksi, jossa on yksi hede ja kolme emilehteä (keula puuttuu). Emin yläpuolelle nousevan kaksilokeroisen ponnen siitepöly on irtoavina myhkyinä. Hedelmä on pysty, suora, suikeahko, ruskea, vahvasuoninen ja karvainen sekä noin 25 mm pitkä kota. Kotia kehittyy Suomessa vain hyvin vähän jos ollenkaan (kasvupaikalla, josta alla oleva kuvasarja on, oli yhteensä 10 kukkivaa versoa, joihin ei ainakaan 2021 tullut yhtään kotaa). Tutkimusten mukaan punavalkun siementuotanto ja siemenistä lisääntyminenkin on heikkoa. Pölymäisen pienten siementen täytyy päästä yhteyteen tiettyjen kanta- tai kotelosienten kanssa. Muiden kämmeköiden tapaan yksilön alkukehitys on hidasta ja kukintavaiheen saavuttaminen vie useita vuosia. Punavalkku on esiintymisessään oikullinen. Se on erityisen riippuvainen sienijuurestaan, jolta se saa merkittävän osan ravinnostaan, vaikka onkin vihreälehtinen (lehtivihreättömiäkin yksilöitä on sen esiintymisalueelta löydetty). Virolaisten seurantatutkimusten mukaan sen elämänkiertoon liittyvät olennaisesti lepokaudet maan alla. Tyypillisimmillään lepokausi on yksi tai kaksi vuotta ja pisimmillään jopa neljä vuotta. Normaali kukinta-aika on kesäkuun loppupuolelta heinäkuun alkupuolelle.

Monen muun kämmekän tavoin myös punavalkun pölytys perustuu huijaukseen, koska kukissa ei ole mettä eikä kerättävää siitepölyäkään. Isohkot, punaiset kukat kuitenkin houkuttelevat hyönteisiä. Tärkeä tekijä on kukan lähes kellomainen muoto. Gotlannissa tehtyjen tutkimusten mukaan kukissa vieraili erityisesti kellokasveihin erikoistuneita soukkomehiläisiä (Chelostoma), jotka eivät erota punaista sinisestä. Huulen harjanteet ohjaavat niitä perällä olevalle siitintukulle, jossa ne mettä etsiessään voivat tahria päänsä luottipintoihin ja joskus tähän tahmeaan aineeseen tarttuu myös siitepölymyhky, joka voi hyvällä onnella kulkeutua toiseen kukkaan.

Punavalkku on alkuperäinen laji Suomessa. Sen hyvin niukan esiintymisen pääalue on Varsinais-Suomen eliömaakunnassa, jossa sitä on tavattu eniten Lohjalta ja toiseksi eniten nykyisestä Salosta. Yksittäiset havainnot ovat myös Sauvosta ja Vihdistä. Lisäksi sillä oli yksi jo hävinneeksi todettu kasvupaikka Uudenmaan eliömaakunnassa, Kirkkonummella, kunnes se löytyi uudelleen Loviisasta 2017. Lajin luultiin 1980-luvulla jo hävinneen kokonaan Suomesta, kun sitä ei enää löydetty tunnetuilta kasvupaikoiltaan. Vuosina 1991-1996 kukkivia kasveja löydettiin kuitenkin muutamia ja tällä vuosituhannella laji on löydetty 14 paikasta. Versomäärät ovat olleet yleensä hyvin vähäisiä.

Kasvupaikkoina ovat lähinnä valoisat, tuoreet tai kuivat lehdot ja tuoreet sekä lehtomaiset kankaat. Kukkiakseen kasvi tarvitsee riittävästi valoa. Useimmat kasvupaikat ovatkin lämpimillä ja kalkkivaikutteisilla etelärinteillä. Punavalkku on kalkinvaatija tai -suosija. Käsitykset lähdekirjallisuudessa hieman vaihtelevat. Se on rauhoitettu. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on todettu äärimmäisen uhanalaiseksi (CR). Uhanalaisuuteen vaikuttavat pieni populaatiokoko ja jatkuva taantuminen sekä voimakkaat vaihtelut. Suurimmat uhkatekijät ovat metsien puulajisuhteiden muutokset, rakentaminen ja maaston kuluminen sekä keräily ja poiminta. Muissa Pohjoismaissa punavalkkua esiintyy harvinaisena Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Suomessa kasvaa myös toinen lumovalkkulaji, miekkavalkku, C. longifolia. Sitä esiintyy vain Ahvenanmaalla. Sen kukat ovat valkoiset.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle punavalkun esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase).

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Cephalanthera rubra - punavalkku on äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, jonka 1980-luvulla luultiin jo kadonneen Suomesta kokonaan. Tällä vuosituhannella se on löydetty 14 paikasta. Niistä 13 on Varsinais-Suomen ja 1 Uudenmaan eliömaakunnissa. Kasvustot ovat niin niukkoja, että on poikkeuksellinen onni saada peräti kahdeksan versoa samaan kuvaan. Kuvassa olevien versojen pituus vaihteli välillä 30-63 cm. Ympärillä olevina seuralaisina oli mm. metsäkastikka, Calamagrostis arundinacea ja kangasmaitikka, Melampyrum pratense. Taustalla kasvava taigasananjalka, Pteridium pinetorum, muodostaa punavalkulle uhkan, koska sen laajeneva kasvusto voi varjostuksellaan tukahduttaa koko esiintymän. Yksi valkkuverso kasvoikin sananjalkojen keskellä ja oli venyttänyt itsensä peräti 82 senttiin saadakseen kukintonsa niiden yläpuolelle. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkku on äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, jonka 1980-luvulla luultiin jo kadonneen Suomesta kokonaan. Tällä vuosituhannella se on löydetty 14 paikasta. Niistä 13 on Varsinais-Suomen ja 1 Uudenmaan eliömaakunnissa. Kasvustot ovat niin niukkoja, että on poikkeuksellinen onni saada peräti kahdeksan versoa samaan kuvaan. Kuvassa olevien versojen pituus vaihteli välillä 30-63 cm. Ympärillä olevina seuralaisina oli mm. metsäkastikka, Calamagrostis arundinacea ja kangasmaitikka, Melampyrum pratense. Taustalla kasvava taigasananjalka, Pteridium pinetorum, muodostaa punavalkulle uhkan, koska sen laajeneva kasvusto voi varjostuksellaan tukahduttaa koko esiintymän. Yksi valkkuverso kasvoikin sananjalkojen keskellä ja oli venyttänyt itsensä peräti 82 senttiin saadakseen kukintonsa niiden yläpuolelle. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kotien kehittyminen on lähes olematonta ja siementuotantokin on heikkoa. Onneksi se pystyy jossain määrin levittäytymään kasvullisesti vaakasuoraan kasvavien juuriensa avulla. Juuriin voi kehittyä jälkisilmuja, joista nousee uusia versoja. Näin ollen lähekkäiset versot ovat yleensä samaa kasviyksilöä. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kotien kehittyminen on lähes olematonta ja siementuotantokin on heikkoa. Onneksi se pystyy jossain määrin levittäytymään kasvullisesti vaakasuoraan kasvavien juuriensa avulla. Juuriin voi kehittyä jälkisilmuja, joista nousee uusia versoja. Näin ollen lähekkäiset versot ovat yleensä samaa kasviyksilöä. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukkien määrä vaihtelee yleensä välillä 3-15. Kasvupaikalla, jolta kuvasarja on otettu vaihteluväli oli 2-10. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukkien määrä vaihtelee yleensä välillä 3-15. Kasvupaikalla, jolta kuvasarja on otettu vaihteluväli oli 2-10. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukkien määrä ja verson kokokin jää Suomessa usein vaatimattomaksi. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukkien määrä ja verson kokokin jää Suomessa usein vaatimattomaksi. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukat ovat harsussa kukintotähkässä kierteisesti. Ne ovat yläviistot ja jossain määrin kellomaiset sekä tukilehdelliset ja lähes perättömät. Tukilehti on suikeahko ja kukinnon alaosassa yleensä noin kukan mittainen sekä yläosassa noin sikiäimen mittainen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukat ovat harsussa kukintotähkässä kierteisesti. Ne ovat yläviistot ja jossain määrin kellomaiset sekä tukilehdelliset ja lähes perättömät. Tukilehti on suikeahko ja kukinnon alaosassa yleensä noin kukan mittainen sekä yläosassa noin sikiäimen mittainen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukan kehälehdet ovat huulta lukuun ottamatta vaaleanpunaiset. Kuudesta kehälehdestä kolme ulommaista ovat soikeahkoja ja suippopäisiä, noin 20-25 mm pitkiä ja leveimmältä kohtaa noin 6-7 mm leveitä. Kaksi sisempää kehälehteä ovat yläviistot ja ne ovat muuten ulompien kehälehtien kaltaisia, mutta noin 15 mm pitkiä ja noin 7-8 mm leveitä. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa kukassa alimpana olevan huulen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukan kehälehdet ovat huulta lukuun ottamatta vaaleanpunaiset. Kuudesta kehälehdestä kolme ulommaista ovat soikeahkoja ja suippopäisiä, noin 20-25 mm pitkiä ja leveimmältä kohtaa noin 6-7 mm leveitä. Kaksi sisempää kehälehteä ovat yläviistot ja ne ovat muuten ulompien kehälehtien kaltaisia, mutta noin 15 mm pitkiä ja noin 7-8 mm leveitä. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa kukassa alimpana olevan huulen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukan väri voi vivahtaa myös vaaleaan sinipunaan, koska valaistus vaikuttaa aina väriaistimukseen. Huulen kärkiosa ja sen laidat ovat sinipunaiset ja huulen yläpinta harjuinen. Huulen tyvellä, kahden yläviiston kehälehden suojassa, on voimakkaan punainen siitintukku, jossa ylinnä on heteen ponsi ja sen alapuolella luottipinnat. Kukassa ei ole ollenkaan mettä. Pölytys perustuu huijaukseen, jolla jossain määrin kellomainen kukka houkuttelee ja erehdyttää kellokasvien pölytykseen erikoistuneita soukkomehiläisiä hyödyttömään medenhakuun. Tässä touhussa ne voivat saada siitepölymyhkyt liimautumaan itseensä ja edelleen toisiin kukkiin vietäviksi. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukan väri voi vivahtaa myös vaaleaan sinipunaan, koska valaistus vaikuttaa aina väriaistimukseen. Huulen kärkiosa ja sen laidat ovat sinipunaiset ja huulen yläpinta harjuinen. Huulen tyvellä, kahden yläviiston kehälehden suojassa, on voimakkaan punainen siitintukku, jossa ylinnä on heteen ponsi ja sen alapuolella luottipinnat. Kukassa ei ole ollenkaan mettä. Pölytys perustuu huijaukseen, jolla jossain määrin kellomainen kukka houkuttelee ja erehdyttää kellokasvien pölytykseen erikoistuneita soukkomehiläisiä hyödyttömään medenhakuun. Tässä touhussa ne voivat saada siitepölymyhkyt liimautumaan itseensä ja edelleen toisiin kukkiin vietäviksi. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukan huuli on kannukseton ja noin 10-15 mm pitkä. Se on kuroutunut keskeltä tyvi- ja kärkiosaksi. Huulen alapuoli on tasaisen valkoisehko. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukan huuli on kannukseton ja noin 10-15 mm pitkä. Se on kuroutunut keskeltä tyvi- ja kärkiosaksi. Huulen alapuoli on tasaisen valkoisehko. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukan huulen kärkiosa on kolmiomaisen suippo ja noin 6-8 mm pitkä. Yläpinnan pohjaväri on valkoinen. Siinä on 7-9 hieman mutkittelevaa pitkittäisharjua, joiden terävä laki on yleensä punertava tai kellanruskea. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukan huulen kärkiosa on kolmiomaisen suippo ja noin 6-8 mm pitkä. Yläpinnan pohjaväri on valkoinen. Siinä on 7-9 hieman mutkittelevaa pitkittäisharjua, joiden terävä laki on yleensä punertava tai kellanruskea. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun kukan sikiäin on kapean lieriömäinen, kohosuoninen ja hieman kierteinen sekä vihreä tai suonista punaruskea. Se on tavallisesti noin 13-20 mm pitkä. Varren yläosa, kukkien tukilehdet, sikiäimet ja kehälehtien ulkopinta ovat tiheästi lyhyen nystykarvaiset. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun kukan sikiäin on kapean lieriömäinen, kohosuoninen ja hieman kierteinen sekä vihreä tai suonista punaruskea. Se on tavallisesti noin 13-20 mm pitkä. Varren yläosa, kukkien tukilehdet, sikiäimet ja kehälehtien ulkopinta ovat tiheästi lyhyen nystykarvaiset. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun varressa on yleensä neljästä seitsemään lehteä (kuvan oikeanpuolimmaisessa varressa on juuri seitsemän lehteä). Lehdet ovat vuoroittain vastakkaiset ja sivulle tai yläviistoon siirottavat. Varsi on tavallisesti muuten vihreä, mutta alhaalta ja kukinto-osastaan punaruskea. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun varressa on yleensä neljästä seitsemään lehteä (kuvan oikeanpuolimmaisessa varressa on juuri seitsemän lehteä). Lehdet ovat vuoroittain vastakkaiset ja sivulle tai yläviistoon siirottavat. Varsi on tavallisesti muuten vihreä, mutta alhaalta ja kukinto-osastaan punaruskea. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun varsilehdet ovat alinta lukuun ottamatta kapeanpuikeat tai suikeahkot, pitkä- ja teräväkärkiset sekä tavallisesti noin 8-12 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-2 cm leveät. Niiden tyvi on vartta ympäröivä. Kaikki varsilehdet ovat molemmin puolin tasaisen vihreät, silposuoniset ja ehytlaitaiset sekä kaljut. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun varsilehdet ovat alinta lukuun ottamatta kapeanpuikeat tai suikeahkot, pitkä- ja teräväkärkiset sekä tavallisesti noin 8-12 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-2 cm leveät. Niiden tyvi on vartta ympäröivä. Kaikki varsilehdet ovat molemmin puolin tasaisen vihreät, silposuoniset ja ehytlaitaiset sekä kaljut. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra - punavalkun varren alaosa on kalju. Sen tyvellä on 3-5 väljää, tuppimaista ja lavatonta tai lähes lavatonta alalehteä (kuvassa niistä ylin on näkyvillä). Alin varsilehti poikkeaa selvästi ylemmistä lehdistä. Se on pienempi, soikeahko ja selvätuppinen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.
Cephalanthera rubra – punavalkun varren alaosa on kalju. Sen tyvellä on 3-5 väljää, tuppimaista ja lavatonta tai lähes lavatonta alalehteä (kuvassa niistä ylin on näkyvillä). Alin varsilehti poikkeaa selvästi ylemmistä lehdistä. Se on pienempi, soikeahko ja selvätuppinen. V, Salo, 3.7.2021. Copyright Hannu Kämäräinen.

Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:

  • Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
  • Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto