- Drosera intermedia Hayne – pikkukihokki
- Drosera L. – kihokit
- Droseraceae – kihokkikasvit
Pikkukihokki, Drosera intermedia, on monivuotinen, lehtiruusukkeellinen, hoikka ja pysty ruoho sekä vanakasvi, jonka vana on yleensä vain vähän ruusukelehtiä pitempi ja kukintoineen useimmiten noin 2-7 cm korkea. Juurakko koostuu pitkähköstä juurikimpusta, joka haaroo yläosastaan ja muodostaa silmuistaan laajenevia, tiheitä kasvustopatjoja. Vana on haaraton, lehdetön, mutkatyvinen ja punasävyinen sekä muuten kalju mutta usein yläosastaan niukasti ja hyvin lyhyesti nystykarvainen. Se lähtee ruusukkeensa jostakin alemmasta lehtihangasta.
Lehdet ovat ruusukkeena tai joskus tiheän kierteisesti hyvin lyhyessä varressa. Ne ovat lukuisat ja valtaosin pystyt tai kohenevat. Ruoti on puna- tai vihreäsävyinen, muuten kalju mutta tyveltään pitkäkarvainen ja yleensä noin 1,5-3,5 cm pitkä. Lapa on kapean vastapuikea, pyöreäpäinen ja ilman selvää rajaa tasaisesti ruotiin kapeneva. Se on päältä ja laidoiltaan pitkäkarvainen, alta kalju, puna- tai vihreäsävyinen sekä useimmiten noin 4-10 mm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 2-4 mm leveä. Karvat ovat noin 0,5-4 mm pitkät, punaiset, tahmeat ja pisarakärkiset. Niillä kihokit pyydystävät hyönteisiä lisäravinnokseen.
Kukinto on vanan kärjessä oleva, toispuolinen kiemuraviuhko, joka on noin 2-7-kukkainen ja nuppuiselta kärkiosaltaan usein alaspäin nuokkuva. Kukinto on suorana tavallisesti noin 5-20 mm pitkä. Kukkaperä on yleensä noin 1-2 mm pitkä. Sen tyvellä on rihmamaisen kapea ja noin 1,5-2,5 mm pitkä tukilehti, joka varisee pois kukinnan aikana tai voi toisinaan olla jäljellä vielä hedelmävaiheessakin. Verhiö on kärjestään 5-liuskainen ja kaikkiaan noin 3-3,5 mm pitkä. Kärkiliuskat ovat lähinnä kapeanpuikeat, suippo- tai pyöreäpäiset, noin 1,2-1,5 mm leveät, ja niiden osuus verhiön kokonaispituudesta on noin 2 mm. Kukintoranka, kukkaperä ja verhiö ovat vaihtelevasti hyvin lyhyen nystykarvaiset.
Teriö on säteittäinen, valkoinen ja tavallisesti noin 6-8 mm leveä. Se on avoinna vain lyhyen aikaa aurinkoisella säällä. Terälehtiä on 5. Ne ovat soikeat, rinnakkaiset tai hieman lomittaiset ja kärjestään pyöreä- tai tylppäpäiset sekä yleensä noin 3-4 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 2-2,5 mm leveät. Kaksineuvoisessa kukassa on 5 hedettä, joiden palhot ovat valkoiset ja ponnet aktiivisina keltaiset. Sikiäin on kehänpäällinen, pallomainen ja 1-lokeroinen. Sen kärjessä on (2-)3(-5) erillistä ja valkoista emin vartaloa, jotka ovat lähes tyveen saakka haarautuneet. Molempien haarojen kärjessä on valkoinen luotti. Normaali kukinta-aika on kesä-heinäkuu.
Hedelmävaiheinen kukinto on suora ja pysty. Sikiäimestä paisuva hedelmä on pitkulainen tai munamainen kota, joka on kärjestään verhiön yli yltävä, aluksi vihertävä ja myöhemmin ruskea sekä kalju. Se on tavallisesti noin 4-5 mm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 2,5-3 mm leveä. Siemenet ovat pitkulaiset, uurteiset, nystermäpintaiset ja ruskehtavat sekä noin 0,8 mm pitkät.
Pikkukihokki on Suomessa alkuperäinen laji, jonka esiintymisalue yltää etelästä päin Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakuntiin. Sopivilla kasvupaikoilla esiintymiseltään yleisehkönä tai kohtalaisena sitä voidaan pitää vain Ahvenanmaalla ja eteläisimmässä Manner-Suomessa. Muualla esiintymisalueellaan se on harvinainen tai hyvin harvinainen. Kasvupaikkoina ovat lähinnä ravinteisten soitten rimpi- ja välikköpinnat, rantanevat ja -luhdat sekä suolampien mutarannat. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on todettu vaarantuneeksi (VU). Luokitukseen ovat vaikuttaneet lähinnä yksilöiden määrän merkittävä väheneminen, suppea, pirstoutunut esiintymisalue ja taantuminen. Uhkatekijöinä ovat erityisesti ojitus ja turpeenotto, aikaisempien ojitusten seurauksena tapahtuva avoimien soiden umpeenkasvu ja vesirakentaminen. Muissa Pohjoismaissa pikkukihokki kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Maailmassa kasvaa lähteestä riippuen noin 190-270 kihokkilajia tai niiden välistä vahvistettua risteymää. Eniten lajeja kasvaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Pelkästään Australiassa on yli 130 lajia. Koko Euroopassa tavataan vain kolmea lajia, jotka kasvavat myös Suomessa, pikkukihokin lisäksi, pyöreälehtikihokkia, D. rotundifolia ja pitkälehtikihokkia, D. anglica. Lajit on helppo erottaa toisistaan ulkomuotonsa perusteella. Pyöreälehtikihokin lehdet ovat nimensä mukaisesti pyöreähköt ja yleisimmin alustanmyötäiset. Pitkälehtikihokki on noin 10-20 cm korkea. Sen kukintovana on suoratyvinen ja 2-4 kertaa pystyjä lehtiä pitempi. Lehtilapa on pikkukihokin tavoin kapean vastapuikea mutta selvästi isompi, noin 15-30 mm pitkä. Lajituntomerkkien selvänlaiseen kolmijakoon tuo kuitenkin jonkin verran sekaannusta se, että kaikki lajit voivat risteytyä keskenään. Pitkä- ja pyöreälehtikihokin risteymää tavataan koko maassa. Sen sijaan pikkukihokin risteytyminen muiden lajien kanssa on ainakin havaintojen perusteella erittäin harvinaista.
Kihokit luokitellaan lihansyöjäkasveiksi, mikä kuulostaa kovastikin yliampuvalta pienten, hentojen ruohojen osalta. Kuvaavampaa olisikin puhua hyönteissyöjäkasveista. Kihokit kasvavat yleensä niukasti ravinteita sisältävällä kasvualustalla ja sinänsä yhteyttävät aivan normaalisti pärjäten myös ilman lisäravinteita. Niille on kuitenkin kehittynyt elämää helpottava sopeutuma lehtiin, minkä avulla ne saavat erityisesti typpeä ja fosforia eläinravinnosta. Lehtilavan yläpinnan ja laitojen karvat erittävät sitkeitä, kiiltäviä ja hieman hunajamaisesti tuoksuvia limapisaroita, jotka houkuttelevat pieniä hyönteisiä. Lehdelle lentävät tai kiipeävät hyönteiset takertuvat limaan ja rimpuillessaan jäävät yhä tiukemmin kiinni kuin hämähäkinverkkoon tai kärpäspaperiin. Riittävän voimakkaan ärsytyksen vaikutuksesta lehti vielä rullautuu saaliin päälle. Liman sisältämät entsyymit sulattavat hyönteisen pehmeät osat kasvin ravinnoksi. Sulatuksen jälkeen lehti jälleen avautuu. Se tunnistaa saaliin mekaanisen ärsytyksen lisäksi myös kemiallisesti. Niinpä rullautuminen ei turhaan laukea esimerkiksi muiden kasvien kosketuksen tai lentävien roskien vaikutuksesta.
Ihmiset ovat huomioineet kihokkien erikoiset lehdet jo menneinä vuosisatoina ja antaneet niille Suomessakin monia kuvaavia nimiä, kuten itku- tai kyynellehti, limaheinä, kiimaheinä, intoruoho ja kihoheinä. Nykyinen sukunimi on johdos viimemainitusta kansanomaisesta nimestä. Myös kihokkien lääkinnällinen käyttö on jo vanhaa perua. Lehtien valkuaisaineita hajottavia entsyymejä on hyödynnetty mm. syylien ja känsien hoidossa. Lehdistä valmistetulla lääkkeellä on hoidettu ainakin yskää, hinkuyskää, punatautia ja silmäsairauksia.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle pikkukihokin esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Drosera intermedia – pikkukihokin vana on haaraton, lehdetön, punasävyinen ja mutkatyvinen. Se lähtee ruusukkeensa jostakin alemmasta lehtihangasta. Pitkälehtikihokilla, D. anglica ja pyöreälehtikihokilla, D. rotundifolia, vana on suoratyvinen ja lähtee jonkin ylemmän ruusukelehden hangasta. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin juurakko koostuu pitkähköstä juurikimpusta, joka haaroo yläosastaan ja muodostaa silmuistaan laajenevia, tiheitä kasvustoja. Kuvassa kukintovanat ovat tyypillisesti enintään vain hieman lehtiä pitemmät. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin vanan kärkikukinto on toispuolinen kiemuraviuhko, jossa on yleensä kahdesta seitsemään kukkaa. Se on nuppuiselta kärkiosaltaan usein alaspäin nuokkuva. Kukinto on suorana tavallisesti noin 5-20 mm pitkä. Kukkaperä on yleensä noin 1-2 mm pitkä. Samalla kun kasvustosta nousee uusia kukintovanoja, varhaisemmat vanat ovat jo hedelmävaiheessa. A, Eckerö, Käringsundby, Träsketin luonnonsuojelualueen pohjoispuolella oleva Degermyra, Träsketin suoalueen ja avokallioalueen raja luontopolun läheisyydessä, 15.7.2022. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin teriö on säteittäinen, valkoinen ja tavallisesti noin 6-8 mm leveä. Se on avoinna vain lyhyen aikaa aurinkoisella säällä. Terälehtiä on viisi. Ne ovat soikeat, rinnakkaiset tai hieman lomittaiset ja kärjestään pyöreä- tai tylppäpäiset. Normaali kukinta-aika ajoittuu kesä- ja heinäkuulle. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin lehdet muistuttavat ulkomuodoltaan suuresti pitkälehtikihokin lehtiä. Kuvassa on mahdollista vertailla lajien lehtien mittasuhteita, sillä kuvan vasemmalla laidalla kohoaa pikkukihokin lehtijoukon lisäksi myös pitkälehtikihokin lehti. Sen lehtilapa on pituuteensa nähden selvästi kapeampi kuin pikkukihokilla. 27.7.2013. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokki muodostaa vetiselle rimpipinnalle tiheitä lauttakasvustoja, jotka saattavat laajemmallakin alalla olla yhtä ja samaa kasvullisesti levittäytynyttä yksilöä. Lehtimaton päälle asetettu mitta suhteuttaa lehdet suunnilleen oikeaan kokoonsa. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin lehdet ovat ruusukkeena tai joskus tiheän kierteisesti hyvin lyhyessä varressa. Ruoti on puna- tai vihreäsävyinen, muuten kalju mutta tyveltään pitkäkarvainen ja yleensä noin 1,5-3,5 cm pitkä. Lapa on kapean vastapuikea, pyöreäpäinen ja ilman selvää rajaa tasaisesti ruotiin kapeneva. Se on päältä ja laidoiltaan pitkäkarvainen, alta kalju, puna- tai vihreäsävyinen sekä useimmiten noin 4-10 mm pitkä ja leveimmältä kohtaa noin 2-4 mm leveä. Karvat ovat noin 0,5-4 mm pitkät, punaiset, tahmeat ja pisarakärkiset. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokki on Suomessa alkuperäinen laji, jonka esiintymisalue yltää etelästä päin Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan eliömaakuntiin. Sopivilla kasvupaikoilla esiintymiseltään yleisehkönä tai kohtalaisena sitä voidaan pitää vain Ahvenanmaalla ja eteläisimmässä Manner-Suomessa. Muualla esiintymisalueellaan se on harvinainen tai hyvin harvinainen. 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Drosera intermedia – pikkukihokin kasvupaikkoina ovat lähinnä ravinteisten soitten rimpi- ja välikköpinnat, rantanevat ja -luhdat sekä suolampien mutarannat. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa laji on todettu vaarantuneeksi (VU). 16.7.2026. Copyright Hannu Kämäräinen.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
