- Arctium minus (Hill) Bernh. – pikkutakiainen
- Arctium L. – takiaiset
- Asteraceae – asterikasvit
Pikkutakiainen, Arctium minus, on kaksivuotinen, pysty, tukeva, melko kookas ja monihaarainen sekä tavallisesti noin 50-100 cm korkea ruoho. Joskus korkeutta voi olla vähän enemmänkin. Pääjuuri on pitkä ja vankka. Ensimmäisenä vuotena versoo suurilehtinen ruusuke. Toisena vuotena kasvaa vahvahko varsi, joka haaroineen on liereä ja uurteinen sekä yleensä punaruskea tai vihreänruskehtava. Se on lyhytkarvainen, vaihtelevasti vanukekarvainen ja pieninystyinen.
Ruusukelehdet ja varren aluslehdet ovat kookkaat ja pitkäruotiset. Lehtiruoti on ontto, punaruskea, vihertävä tai harmaa ja varren tavoin karvainen sekä tavallisesti noin 14-30 cm pitkä. Ruusuke- ja aluslehtien lapa on ohuehko, yleensä kolmiomaisen puikea, syvään herttatyvinen ja kärkeä kohti suippeneva sekä kärjestään leveän suippo. Lehtilaita on poimuinen, usein hyvin iso- ja leveähampainen tai aaltoreunainen. Hampaiden kärjessä on lyhyt ota. Yläpinta on vihreä, nystyinen ja yleensä niukkakarvainen. Alapinta on peittävästi harmaan huopakarvainen. Pituutta ruusuke- ja aluslehtien lavalla on yleensä noin 20-35 cm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 15-23 cm. Varsilehdet ovat kierteisesti. Ne ovat korvakkeettomat, ylöspäin pienenevät ja muuten aluslehtien kaltaiset, mutta niiden muoto vaihtelee kolmiomaisen puikeasta soikeahkoon. Tyven malli on alempana tavallisesti herttamainen mutta ylempänä suora, pyöreähkö tai suippeneva.
Kukinnot muodostuvat kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat varren kärjessä ja haaroissa terttumaisesti allekkain yleensä 2-10 mykerön terttuina. Kukintohaarat ja tertun alemmat yksittäiset mykerötkin ovat lehtihankaisia. Tertturanka on suora. Mykeröperä on tavallisesti peittävän vanukekarvainen ja yleensä noin 2-15 mm pitkä. Siinä on yksi tai usein kaksikin pientä, soikeaa tai suikeaa lehteä. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät monikerroksisena, siirottavana ja pallomaisena suojuksena eli kehtona varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat jäykkiä, hyvin kapean kolmiomaisia ja pitkäsuippuisen teräväkärkisiä sekä tavallisesti noin 4-14 mm pitkiä ja tyveltään enintään noin 1 mm leveitä. Sisemmät niistä ovat ulompia pitempiä mutta eivät leveämpiä. Suomut ovat vihreitä tai erityisesti kärkiosastaan punaruskeita. Kaikkien kehtosuomujen kärki on vaalean koukkupäinen. Suomut ovat kaljuhkot tai vaihtelevasti hyvin lyhytkarvaiset ja koko kehto on enemmän tai vähemmän seittikarvainen. Kehto on täydessä koossaan yleensä noin 15-25 mm leveä ja noin 15-20 mm korkea.
Mykerössä on yleensä noin 40 kukkaa. Neuvottomat, kookkaammat laitakukat puuttuvat. Mykerön kaikki kukat ovat kaksineuvoisia, torvimaisia kehräkukkia. Niiden tyvellä on vaalea, isolta osaltaan pitkittäisesti liuskainen ja noin 5-6 mm pitkä tukisuomu. Verhiö on noin 2 mm pitkä ja muuntunut sukasiksi. Teriö nousee kehtoa korkeammalle. Sen tyviosa on rihmamaisen tasasoukka, noin 5-6 mm pitkä ja jää kokonaan kehdon sisään. Teriön kärkiosa on torvimainen, hyvin kapean kolmiomaisesti 5-liuskainen ja punainen tai harvoin lähes valkoinen sekä noin 3,5-4 mm pitkä. Heteitä on 5. Niiden sinipunaiset, myöhemmin vaaleat ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen nousee selvästi teriönliuskoja pitemmäksi ja se on kärkiosastaan valkoinen tai hennon vaaleanpunainen. Hedelmä on kapean soikeahko, pullea, epäselvästi harjuinen ja lähes suora sekä ruskean ja mustan kirjava pohjuspähkylä, joka on tavallisesti noin 5-7 mm pitkä. Sen kärjessä säilyy jonkin aikaa löyhästi kiinnittynyt, kellertävä ja sukaskarvoista muodostunut pappus eli kehräkukan verhiön muutunnainen. Normaali kukinta-aika on heinä-syyskuu.
Pikkutakiainen on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Sitä tavataan yleisempänä etelästä päin Satakunnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakuntiin saakka ja harvinaisena Etelä-Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan eliömaakuntien väliselle linjalle saakka. Lisäksi siitä on muutamia uustulokashavaintoja, valtaosin vanhoja, pohjoisemmista, läntisistä eliömaakunnista. Kasvupaikat ovat yleensä vanhan asutuksen piirissä, kuten pihoilla, maatalousrakennusten ympäristössä, puutarhoissa ja niityillä sekä toisinaan myös tienvarsilla, joutomailla ja maanläjitysalueilla. Muissa Pohjoismaissa laji kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Pikkutakiainen on muiden muinaistulokkaina saapuneiden takiaisten tavoin ehkä alunperin tarkoituksellisesti tuotu Suomeen rohdoskasvina. Takiaisten leviämisestä ja hyötykäytöstä on kerrottu laajemmin seittitakiaisen, A. tomentosum, artikkelissa.
Suomessa ja laajasti Euroopassa kasvaa neljä takiaislajia, pikkutakiaisen lisäksi em. seittitakiainen, isotakiainen, A. lappa ja lehtotakiainen A. nemorosum. Pikkutakiainen on hyvin samankaltainen lehtotakiaisen kanssa eikä niitä aina ole helppo erottaa toisistaan. Ne voivat myös risteytyä keskenään. Lehtotakiainen on Suomessa alkuperäinen ja harvinainen luonnonkasvi Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen eliömaakunnissa. Se on kaikin tavoin isompi ja sen kukintoranka on kaareva sekä kehto täydessä koossaan noin 30-35 mm leveä ja noin 20-25 mm korkea. Seitti- ja isotakiainen eroavat pikku- ja lehtotakiaisesta mykeröstörakenteeltaan, joka on lähes tasalakisen huiskilomainen.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle pikkutakiaisen esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 