- Arctium tomentosum Mill. – seittitakiainen
- Arctium L. – takiaiset
- Asteraceae – asterikasvit
Seittitakiainen, Arctium tomentosum, on kaksivuotinen, pysty, tukeva, kookas, leveä- ja monihaarainen sekä tavallisesti noin 50-150 cm korkea ruoho. Pääjuuri on pitkä ja vankka. Ensimmäisenä vuotena versoo suurilehtinen ruusuke. Toisena vuotena kasvaa vahva varsi, joka haaroineen on liereä ja uurteinen sekä yleensä punaruskea tai vihreänruskehtava. Se on kauttaaltaan lyhytkarvainen ja nystyinen sekä ainakin alaosastaan myös seittikarvainen.
Ruusukelehdet ja varren aluslehdet ovat hyvin kookkaat ja pitkäruotiset. Lehtiruoti on täyteinen, alapuoleltaan puolipyöreä ja päältä hieman kouruinen, vihreä tai punaruskea sekä karvainen ja nystyinen ja erityisesti nuorena myös vanukekarvainen. Pituutta sillä on tavallisesti noin 20-40 cm. Ruusuke- ja aluslehtien lapa on yleensä leveänpuikea, syvään herttatyvinen ja kärkeä kohti suippeneva tai toisinaan kärjestään pyöristynyt. Lehtilaita on jossain määrin poimuinen ja matalasti aaltoreunainen sekä epäsäännöllisesti pieni- ja terävähampainen. Yläpinta on vihreä, suonia myöten tiheästi lyhytkarvainen ja nystyinen sekä muualta harvakseen lyhytkarvainen. Alapinta on peittävästi harmaan huopakarvainen. Pituutta ruusuke- ja aluslehtien lavalla on yleensä noin 30-50 cm ja leveyttä leveimmältä kohtaa noin 25-45 cm. Varsilehdet ovat kierteisesti. Ne ovat korvakkeettomat ja aluslehtien kaltaiset mutta lyhytruotiset, ylöspäin pienenevät ja matalammin herttatyviset.
Kukinnot muodostuvat kukkamaisista mykeröistä, jotka ovat uloimmissa haaroissa yleensä 2-6 mykerön lähes tasalakisina huiskiloina. Kukintohaarat ovat lehtihankaisia. Mykeröperä on kauttaaltaan lyhytkarvainen, vanukekarvainen ja nystyinen sekä tavallisesti noin 1-5 cm pitkä. Monikukkaisen mykerön uloimman kerroksen muodostavat pienet, kapeat ylälehdet eli kehtosuomut, jotka ympäröivät monikerroksisena, siirottavana ja pallomaisena suojuksena eli kehtona varsinaista kukintoa. Kehtosuomut ovat jäykkiä, hyvin kapean kolmiomaisia ja pitkäsuippuisen teräväkärkisiä sekä tavallisesti noin 6-15 mm pitkiä ja tyveltään noin 1-2 mm leveitä. Ne ovat vihreitä tai ruskehtavia ja lisäksi ainakin kärjestään punaruskeita. Valtaosa kehtosuomuista on koukkukärkisiä, mutta sisimmät ovat suorakärkisiä ja ulompia leveämpiä. Koko kehtoa ympäröi kuin kiedottuna tiheä, harmaa ja seittimäinen karvoitus. Joskus harvoin seittikarvoitus voi puuttua. Kehto on täydessä koossaan yleensä noin 25-30 mm leveä ja noin 15-20 mm korkea.
Mykerössä on yleensä noin 40 kukkaa. Neuvottomat, kookkaammat laitakukat puuttuvat. Mykerön kaikki kukat ovat kaksineuvoisia, torvimaisia kehräkukkia. Niiden tyvellä on vaalea, isolta osaltaan pitkittäisesti liuskainen ja noin 5-6 mm pitkä tukisuomu. Verhiö on noin 2-3 mm pitkä ja muuntunut sukasiksi. Teriö nousee kehtoa korkeammalle. Sen tyviosa on rihmamaisen tasasoukka, noin 5-6 mm pitkä ja jää kokonaan kehdon sisään. Teriön kärkiosa on torvimainen, hyvin kapean kolmiomaisesti 5-liuskainen ja punainen sekä noin 5-6 mm pitkä. Heteitä on 5. Niiden sinimustat ja kapean tasasoukat ponnet ovat lieriömäisen yhdiskasvuisesti emin vartalon ympärillä. Emiö on 2-lehtinen, 1-vartaloinen ja luotiltaan 2-liuskainen. Vartalo luotteineen nousee selvästi teriönliuskoja pitemmäksi ja se on kärkiosastaan vaaleanpunainen. Hedelmä on lähes lieriömäinen tai keskeltä pulleampi, särmikäs ja hieman käyrä sekä vihertävänharmaa tai -ruskea pohjuspähkylä, joka on tavallisesti noin 5-6 mm pitkä. Sen kärjessä säilyy jonkin aikaa löyhästi kiinnittynyt, kellertävä ja sukaskarvoista muodostunut pappus eli kehräkukan verhiön muutunnainen. Normaali kukinta-aika on heinä-syyskuu.
Seittitakiainen on Suomessa muinaistulokas eli se on saapunut maahan ihmisen toiminnan avustamana ennen 1600-luvun puoltaväliä. Sen vakinaisen esiintymisen pohjoisraja kulkee Kainuun, Oulun Pohjanmaan ja Perä-Pohjanmaan eliömaakunnissa. Yleinen se on etelästä päin, Ahvenanmaata lukuun ottamatta, Satakunnnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakuntiin saakka. Lisäksi Kasviatlaksen tämän vuosisadan tietojen mukaan varsin kattavasti havaintoja on myös Etelä-Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Oulun Pohjanmaan eliömaakunnista. Muualla esiintymisalueellaan se on harvinainen. Lisäksi laji on tavattu yksittäisenä, satunnaisena uustulokkaana Kittilän Lapin ja Inarin Lapin eliömaakunnista. Kasvupaikat ovat edelleen ihmistoiminnan piirissä, kuten pihoilla, puutarhoissa, maatilojen ympäristössä, viljelysten laiteilla, niityillä, joutomailla, tienvarsilla ja pientareilla. Muissa Pohjoismaissa laji kasvaa Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.
Seittitakiaisen pölyttäjinä lentää ainakin kimalaisia, kukkakärpäsiä ja perhosia. Pähkylätuotanto on yleensä hyvä. Mykerökehdot pysyvät koossa talveen saakka ja linnut, erityisesti tiklit, syövät pähkylöitä mielellään kuivina törröttävistä varsista. Tällöin pähkylöitä varisee myös maahan, johon lopulta päätyvät niin ikään varsiin jääneiden mykeröiden syömättömät pähkylät. Niinpä laji muodostaakin usein tiheitä ja laajojakin kasvustoja, joiden juurella on myös runsaasti ensimmäisen vuoden ruusukkeita. Näin seittitakiainen pystyy jopa vuosikymmeniä kasvamaan samalla kasvupaikalla. Pitemmälle tapahtuvaan levintään raskaat ja pappukseltaan vaatimattomat pähkylät eivät kykenekään. Siihen on toinen keino, koko mykerön matkaaminen uuteen paikkaan. Jäykkänä harittavat, koukkupäiset kehtosuomut tarraavat tiukasti kiinni esim. ohi kulkevan karjan tai hirvi- ja kauriseläinten turkkiin sekä ihmisen vaatteisiin. Ote on niin tiukka, että koko mykerö irtoaa kulkijan matkaan ja hajoaa vähitellen varistaen pähkylöitään matkan varrelle. Nuorempi väki heittelee myös tahallaan takiaispalloja toistensa vaatteisiin ja edistää näin lajin leviämistä kasvupaikkaansa kauemmaksi.
Seittitakiainen on muinoin levinnyt asutuksen piirissä myös sen hyötykäytön vuoksi. Sitä ja muitakin takiaislajeja on käytetty lääkitsemiseen ja ravinnoksi. Elias Lönnrot kuvaa vuoden 1860 Suomen Kasvistossa hyötykäyttöä seuraavasti: ”Juuri (radix bardanae) on varenselvittävä, hiostuttava ja vesittävä, hyvä luuvalossa, keripukissa, jalkataudissa, ruusussa, savipuolissa, syyhyssä, keitteenä. Siemenillä on sama ja ulostavakin voima, hyvät kivitaudissa. Lehdet tuoreeltaan mätähaavoille ja nilkonaisille paikoille avullisia. Keväällä varret ja juuret kuorittuina ja keitettyinä terveelliset syödä. Likapilkut vaatteista us. lähtevät takiaispäillä su’ittuna.” Nykyihmiselle ei em. tautiluokitus kaikilta osin helposti avaudu, mutta laaja hyötykäyttö tulee selväksi. Takiaisen juuri on vielä 1900-luvun alkupuoliskolla ollut apteekkitavaraa. Ravintokäyttö on hiipunut, mutta nykyisen villiyrtti-innostuksen aikana sitä on uudelleen herätelty. Ennen kukintaa leikatut ja tarkoin kitkerästä pinnasta kuoritut varret paloitellaan ja keitetään suolalla ja mahdollisilla muilla mausteilla höystetyssä vedessä muutaman minuutin ajan. Lopputuloksena pitäisi syntyä maistuvaa kasvisruokaa.
Suomessa ja laajasti Euroopassa kasvaa neljä takiaislajia, seittitakiaisen lisäksi isotakiainen, A. lappa, pikkutakiainen, A. minor ja lehtotakiainen A. nemorosum. Eniten seittitakiaista muistuttaa isotakiainen, jonka mykeröt ovat samalla tavoin huiskilomaisesti. Ne ovat kuitenkin lähes tai aivan kaljut ja kehtosuomut ovat kukintavaiheessa tasaisen vaaleanvihreät. Myös kehtosuomujen sisin rivi on koukkupäinen. Pikku- ja lehtotakiaisen mykeröt ovat haaroissa terttumaisesti. Takiaisten lajilleen tunnistamista vaikeuttaa toisinaan se, että ne voivat samoilla kasvupaikoilla myös risteytyä keskenään. Erityisesti iso- ja seittitakiaisen risteymiä on usein yhteisillä kasvupaikoilla.
Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle seittitakiaisen esiintymiskartalle Suomessa.
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto
Pohjolan kasvien pauloissa 