• Dactylorhiza baltica (Klinge) Nevski – baltiankämmekkä (baltiantoukokämmekkä, leveälehtikämmekkä)
• nykyistä edeltävä nimi Suomessa Dactylorhiza majalis (Rchb.) P. F. Hunt & Summerh. subsp. baltica (Klinge) H. Sund.
• Dactylorhiza Nevski – liuskakämmekät
• Orchidaceae – kämmekkäkasvit

Liuskakämmeköissä on toukokämmekkäryhmäksi kutsuttu lajiryhmä, Dactylorhiza majalis, joka on jo pitkään aiheuttanut ongelmia tutkijoille, ja käsitykset ryhmän kämmeköiden taksonomisesta asemasta vaihtelevat ajallisesti sekä eri maiden tutkijoiden välillä. Laajaa, yhtäläistä ymmärrystä ei ole syntynyt vieläkään. Ryhmän lajeja, joihin myös baltiankämmekkä, D. baltica, kuuluu, on käsitelty toukokämmekän, D. majalis, alalajeina tai eriytyneinä, itsenäisinä lajeina. Taksonomian tulkintaerojen juurisyyt johtuvat suvussa edelleen jatkuvasta lajiutumisesta, paikallispopulaatioiden eriytymisestä ja suvun sisäisistä risteymistä. Suomessa on hyväksytty tulkinta, jonka mukaan lajiryhmän jäseniä on perusteltua ja käytännöllisempää käsitellä omina lajeinaan kuin toukokämmekän alalajeina. Ryhmän lajeihin, niiden eroihin ja esiintymiseen voi tarkemmin perehtyä Pertti Uotilan mainion artikkelin avulla: Baltiankämmekkä ja lähilajit Suomessa. Lutukka 41. 2025, s. 69-90. Myös tässä julkaisussa on käytetty päälähteenä em. artikkelia täydennettynä omilla, kuvauspaikalla tehdyillä mittauksilla.

Baltiankämmekän, kuten muidenkin liuskakämmeköiden, juurakossa ovat vierekkäiset, litteähköt ja pitkäliuskaiset juurimukulat, joiden liuskat jatkuvat juurina. Lisäksi mukuloiden yläpuolella on juurikimppu. Kukkavarret kasvavat yksittäin tai vanhemmissa kasvustoissa usein monivartisina, tiiviinä ryhminä. Ne ovat tavallisesti noin 30-60(-75) cm pitkiä. Varsi on haaraton ja noin 3-5(-9) mm paksu noin 3 cm kukinnon alapuolelta mitattuna. Se on koko pituudeltaan ontto, alempaa liereä ja yläosasta jossain määrin särmikäs. Lisäksi varsi on kalju ja vihreä muuten, mutta yläosan särmät ovat toisinaan punertavat.

Varren tyvellä on 1-3 tuppimaista, lavatonta lehteä. Varsilehtiä on pitkin vartta aika tasaisesti yleensä 4-8. Kahta ylintä, pientä ja pystyä lehteä lukuun ottamatta ne ovat tupellisia ja sivulle tai yläviistoon siirottavia. Malliltaan ne ovat pitkulaisia, kapeansoikeita tai kapean vastapuikeita, köliselkäisiä ja teräväksi kärjeksi suippenevia sekä leveimmillään lavan keski- tai kärkiosasta. Alemmat ja keskilehdet ovat yleensä noin 10-20 cm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 1,5-3 cm leveät. Kaksi ylintä lehteä ovat useimmiten lähes nauhamaisen kapeat ja pitkäsuippuisen teräväkärkiset sekä noin 3-5 cm pitkät ja noin 0,5-0,7 cm leveät. Ylimmät lehdet yltävät tai eivät yllä kukintoon saakka. Kaikki lehdet ovat ehytlaitaiset ja kaljut. Ne ovat päältä vihreät ja violetinruskeatäpläiset sekä alta vaaleamman vihreät ja täplättömät. Täplät ovat tavallisesti tiheässä, ja ne ovat yleensä kookkaita, pituuttaan leveämpiä eli lehden poikittaissuunnassa pitkulaisia sekä täyteisiä. Loppukesää kohti täplät usein himmenevät.

Kukintotähkä on yleisväriltään vaaleanpunertava tai sinipunainen, tiheä ja lieriömäinen. Se on noin 5-15(-20) cm pitkä ja lähes tasalevyisesti noin 2,5-4 cm leveä. Kukkia on useimmiten 20-60, mutta pitemmissä kukintotähkissä niitä voi olla jopa 80. Kukat ovat tukilehdellisiä. Tukilehdet ovat kapeanpuikeat tai lähes suikeahkot, pitkäsuippuisesti kapenevat, tylpähköpäiset ja laidoiltaan hienosahaiset. Ne ovat vihreät tai hieman punertavat, yleensä noin 10-25 mm pitkät ja leveimmältä kohtaa noin 3-6 mm leveät. Tukilehdet ovat tähkän alimmissa kukissa kukkia pitemmät ja ylempänä kukkien pituiset tai niitä lyhyemmät. Sikiäin on perätön, kierteinen, vahvasuoninen ja kalju sekä noin 9-12 mm pitkä.

Kukassa on kuusi kehälehteä, joista kolme ulointa on suuntautunut ylöspäin. Ne ovat soikeahkoja tai kapeanpuikeahkoja ja tylppiä tai pyöreähkökärkisiä sekä noin 7-9 mm pitkiä. Sisemmistä kehälehdistä kaksi on uloimpien kaltaista mutta yleensä vähän niitä lyhyempiä sekä hetiön ja emiön ylle taipuneita. Kolmas sisempi kehälehti muodostaa noin 6-9 mm pitkän ja noin 7-12 mm leveän huulen. Huulen kärkiosa on kolmiliuskainen. Kärkiliuska on tavallisesti alle 4 mm pitkä, sivuliuskojen etureunaa pitemmälle ulottuva ja niitä kapeampi sekä pyöreä- tai tylppäpäinen. Keski- ja sivuliuskojen välinen kulma on leveä. Sivuliuskat ovat siirottavia, hieman kulmikkaita – pyöreähköjä, kärjestään ehyitä, nyhäisiä tai matalalovisia. Huuli on tyvi- ja keskiosastaan vaaleampi, ja siinä on vaihtelevasti tummempia täpliä ja kuvioita sekä useimmiten kehäkuvio, joka muodostuu sivuliuskojen tyviosassa olevasta, suorahkosta tai kaarevasta ja ehyestä juovasta sekä keskiliuskan ja sen tyven täplityksestä. Täplitystä voi olla haaleampana myös muissa kehälehdissä. Huulessa on noin 6-9 mm pitkä, kapea ja tylpähkö kannus, joka on medetön ja yleensä sikiäintä lyhyempi. Kukassa ei ole juurikaan tuoksua.

Hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi hede ja kaksi toimivaa luottia. Kolmas luotti on muuntunut hetiön ja emiön väliseksi keulaksi. Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on kahtena myhkynä. Monen muun kämmekän tapaan pölytys perustuu hyönteisten huijaukseen. Olematonta mettä tavoitellessaan pistiäiset saavat tarttumakannalliset siitepölymyhkyt mukaansa ja kuljettavat niitä muihin kukintoihin. Normaali kukinta-aika on kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Toisinaan aikainen kevät voi käynnistää kukinnan jo toukokuun lopulla – kesäkuun alussa.

Hedelmä on sikiäimestä paisuva, pysty, pitkulainen ja vahvasuoninen sekä kalju kota, joka on tavallisesti noin 12-15 mm pitkä ja 5-6 mm paksu. Se avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta, ja lähes pölymäisen pienet siemenet leviävät tuulen mukana. Kämmeköiden siemenissä ei ole vararavintoa. Jotta siemenestä voi kehittyä uusi kasvi, sen täytyy päästä yhteyteen sopivan sienikumppanin kanssa ja saada kasvuunsa tarvittava ravinto sienijuuren kautta. Kukintavaiheen saavuttaminen vie useita vuosia.

Baltiankämmekän alkuperäinen levinneisyysalue yltää Baltiasta ja Puolasta Venäjälle, jossa se on ollut runsaimmillaan erityisesti Leningradin alueella. Esiintymisalue yltää Viipuriin ja Laatokan eteläosien rannoille. Itäisimmät löydöt ovat Uralilta asti. Laji on viime vuosikymmeninä levittäytynyt myös pohjoiseen aina Petroskoihin, Vienan Kemiin, Arkangeliin ja Murmanskiin saakka. Laji on Venäjällä eniten ja tasaisimmin yleistynyt kämmekkä. Pohjoismaissa laji lienee alkuperäinen Ruotsin Gotlannissa. Lisäksi sillä on muutamia tulokasesiintymiä muualla Ruotsissa ja Norjassa.

Suomesta on vuoteen 2025 mennessä tiedossa kymmenen baltiankämmekän esiintymää. Se löydettiin ensimmäisen kerran 1985 Varsinais-Suomen eliömaakunnasta, Dragsfjärdin, nykyisen Kemiönsaaren saaristosta, Morgonlandetilta. Alkuaan kolmivartinen yksilö hävisi myöhemmin, kun joku kävi kaivamassa sen maasta. Itä-Uudeltamaalta, Pernajasta (nykyisin Loviisaa), saaren merenrantaniityltä löytyi jo 1982 enimmillään noin 20 kämmekän populaatio, joka 2009 varmistui baltiankämmekäksi. Nämä ensimmäiset kasvustot saaristossa syntyivät mitä ilmeisimmin luontaisen kaukolevinnän tuloksena. Sittemmin laji on löydetty Uudenmaan eliömaakunnasta, Kouvolan, entisen Elimäen Korialta, jossa se on kasvanut jo pitkään runsaana tienvarsikasvustona. Baltiankämmekäksi kasvusto varmistui vasta 2021. Etelä-Karjalan eliömaakunnasta, Kotkan Hallan saarelta, baltiankämmekkä löydettiin puuvarastoalueelta ensimmäisen kerran 2017 ilmeisesti Baltiasta tuodun puutavaran mukana saapuneena. Myös Kotkan Meripuistossa, puronvarressa kasvavat täplälehtiset kämmekät varmistuivat 2024 baltiankämmeköiksi. Etelä-Savon eliömaakunnasta, Imatran Vuoksenniskasta baltiankämmekkä löydettiin entiseltä venäläisen tuontipuun varastokentältä ilmeisenä puutulokkaana 2009. Saman eliömaakunnan Lappeenrannasta löytyi pieni baltiankämmekkäesiintymä lentokentän läheltä tienvarsiojasta 2023 ja Hurtanmaan Pitkäkankaalta satojen yksilöiden esiintymä voimalinjan alta 2025. Pitkäkankaan esiintymän täytyy jo laajuutensa vuoksi olla vanha, ja sen alkuperästä sata vuotta vanhalla linja-alueella voidaan esittää vain arvailuja. Tähän mennessä pohjoisin havainto lajista on peräti Perä-Pohjanmaan eliömaakunnasta, Kemistä, jossa Veitsiluodosta, entisen paperitehtaan alueelta, purettavan rakennuksen seinustalta havaittiin kymmeniä yksilöitä 2023.

Baltiankämmekän kasvupaikat Suomessa ovat hyvin moninaiset. Edellä mainituista havainnoista tiivistäen sen kasvupaikkoja ovat tai ovat olleet ainakin merenrantaniitty, kallioalueen niittylaikku, puutavaran varastointikentät, tienvarsiojat laiteineen, entinen peltokaista voimalinjan alla, puistoalueet, puronvarsi ja jopa rakennuksen seinusta asfaltin reunassa. Kasvupaikat ilmentävät lajin sopeutumiskykyä. Kasvualueen laajeneminen Venäjällä ja meneillään oleva levittäytyminen Suomeen johtunevat osittain ilmastonmuutoksen etenemisestä ja ehkä osittain myös nuoren lajin ekspansiivisuudesta eli laajentumishakuisuudesta. Ihmistoiminta on myös helpottanut leviämistä. Vuosikymmeniä jatkunut puuntuonti Venäjältä ja myös Baltiasta selittänee puuvarastoalueiden lisäksi myös tienvarsiesiintymät. Lisäksi vilkas liikenne Viron ja Suomen välillä sekä ulkomailta tuodut taimet tarjoavat leviämisreittejä pikkuruisille siemenille. Baltiankämmekkä on rauhoitettu. Vuonna 2019 julkaistussa uhanalaisuusarvioinnissa se on todettu erittäin uhanalaiseksi (EN). Luokkaan johtaneina kriteereinä ovat olleet lähinnä suppea esiintymisalue tai esiintymisen voimakas pirstoutuminen. Uhanalaisuuteen vaikuttavat pienestä populaatiokoosta johtuvat satunnaistekijät. Tulevaisuudessa uhkana on myös mm. avoimien alueiden sulkeutuminen.

Baltiankämmekkä on syntynyt kielikämmekän, D. fuchsii ja punakämmekän, D. incarnata, risteytymisen tuloksena. Tämä lajipari on synnyttänyt melkoisen joukon muitakin nuorempia, lähellä toisiaan olevia ja nykyään omina lajeinaan pidettäviä taksoneita. Näistä Suomessa alkuperäisiä ovat kaitakämmekkä, D. traunsteineri ja hankalammin tunnistettava luhtakämmekkä, D. sphagnicola. Samaan toukokämmekkäryhmään kuuluvat myös isotoukokämmekkä, D. majalis, hurmekämmekkä, D. purpurella ja englanninkämmekkä, D. praetermissa. Hurmekämmekällä on yksi laajahko tienvarsiesiintymä Uudenmaan eliömaakunnan Inkoossa. Englanninkämmekkää on viime vuosina löydetty parista yleisölle avoimesta kasvitarhasta, vaikka sitä ei ole istutettu niihin. Laji on saapunut tarhoihin ilmeisesti muiden lajien mukana ja vakiintunut alueelle. Toukokämmekkäryhmän lajien tunnistamista hämmentää vielä se, että lajit voivat risteytyä kantavanhempiensa ja maariankämmekän kanssa. Näin syntyy uusia kantoja, joiden pysyvistä piirteistä voi aikojen kuluessa kypsyä edelleen mahdollisia uusia lajiehdokkaita.

Baltiankämmekkä on helpointa sekoittaa maariankämmekkään, D. maculata. Maariankämmekällä alemmat lehdet ovat baltiankämmekkää selkeämmin vastapuikeat eli lehti on leveimmillään keskikohdan kärkipuolella. Alempien kukkien tukilehdet ovat tavallisesti kukkiansa lyhyempiä, joskin poikkeuksiakin helposti löytyy. Maariankämmekällä kukka on melkein aina vaaleampisävyinen tai lähes valkoinen. Myös huulessa on eroja. Maariankämmekän huulen sivuliuskojen kärjet ovat yleensä lähes samassa tasossa keskiliuskan kanssa. Baltiankämmekän huulen sivuliuskat ovat sivulle suuntautuneita, ja keskiliuska yltää selvästi sivuliuskojen etureunaa ulommaksi. Erojen merkitystä hämärtää kuitenkin maariankämmekän suuri muuntelevuus.

Linkki Kasviatlaksen reaaliaikaiselle baltiankämmekän esiintymiskartalle Suomessa.

Linkki Euroopan ja Välimeren alueen maa- tai aluekohtaiselle esiintymiskartalle (The Euro+Med Plantbase).

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto

Dactylorhiza baltica – baltiankämmekän huuli on tyvi- ja keskiosastaan vaaleampi, ja siinä on vaihtelevasti tummempia täpliä ja kuvioita sekä useimmiten kehäkuvio, joka muodostuu sivuliuskojen tyviosassa olevasta, suorahkosta tai kaarevasta ja ehyestä juovasta sekä keskiliuskan ja sen tyven täplityksestä. Täplitystä voi olla haaleampana myös muissa kehälehdissä. Kukan hetiö ja emiö ovat yhdistyneet siitintukuksi, jossa on yksi hede ja kaksi toimivaa luottia. Emin yläpuolelle nousevan ponnen siitepöly on kahtena myhkynä, jotka näkyvät kehälehtien muodostaman katoksen alta. Huulen tyvellä näkyy kannuksen suuaukko, jonka yläpuolella ovat kaksi emin luottia ja niiden välissä ulkonevaksi keulaksi muuntunut kolmas luotti. 27.6.2020. Copyright Hannu Kämäräinen.

Dactylorhiza baltica – baltiankämmekän kota on sikiäimestä paisuva, pysty, pitkulainen ja vahvasuoninen sekä kalju. Se on noin 12-15 mm (kuvassa noin 15 mm) pitkä ja noin 5-6 mm paksu. Kota avautuu suonien vierestä. Siementuotanto on runsasta, ja lähes pölymäisen pienet siemenet leviävät tuulen mukana. 6.8.2020. Copyright Hannu Kämäräinen.

Etusivulla mainittujen lähteiden lisäksi kannattaa tutustua kahteen suomalaiseen kämmekkäkirjaan:

• Korhonen Mauri & Vuokko Seppo: Kämmekät Suomen orkideat. Forssa 1987. (Kirjan nimistö on osittain vanhentunut, mutta lajisto on kuvattu laajasti ja hyvin taustoittaen.)
• Salmia Aulikki: Pohjolan uhanalaiset orkideat. Forssa 2013. (Kirjassa on Pohjoismaiden lajiston laajojen kuvausten lisäksi kerrottu myös hyvistä kämmekkäpaikoista.)

Tieteelliset nimet – aakkosellinen hakemisto
Suomalaiset nimet – aakkosellinen hakemisto
Kasvit heimoittain – aakkosellinen hakemisto